Marko Nenonen työskentelee historian yliopistonlehtorina Tampereen yliopistossa. Hän on kirjoittanut muun muassa kirjan Lapiolinjalla : työttömät pakkotöissä 1948-1971. Kuva: Veikko Somerpuro
Työttömät paiskivat ylpeästi hätäaputöitä vuosikymmeniä – tutkija ehdottaa paluuta modernille”lapiolinjalle”
Työttömyystöiden huono jälkimaine on peräisin 1950-luvun suurilta Etelä-Suomen siirtotyömailta, aihetta tutkinut dosentti Marko Nenonen sanoo.
Kuvan naiset toimivat hätäaputöissä Oulussa vuonna 1965.Varatöinä teetettiin enimmäkseen maantietä. Lisäksi muun muassa raivattiin metsiä, kunnostettiin puistoja ja hoidettiin urheilukenttiä. Naisille oli myös erityisiä työtupia, joissa tehtiin puhde- ja käsitöitä. Kuva: LehtikuvaVenäjän valtiovalta järjesti Suomessa työttömille ensimmäiset hätäaputyöt 1800-luvun alussa. Nämä työttömien varatyöt tai työttömyystyöt jatkuivat 1970-luvun alkuun saakka, Tampereen yliopiston historian lehtori Marko Nenonen kertoo.
Maanteiden rakentaminen oli yleisin hätäaputöiden kohde. Naisille tarjottiin usein käsi- ja puhdetöitä.
”Maantie voidaan tehdä minne tahansa, ja sitä voidaan oikaista, laventaa, suoristaa ja pidentää. Melkein jokaisella pää- tai kantateillä on joku pätkä tehty työttömyystöinä. Kuuluisin esimerkki lapiolinjasta on Tarvontie, vajaan 15 kilometrin pituinen moottoritieosuus kohti Helsingistä Turkua”, Nenonen sanoo.
Työttömille annettiin rahallisia avustuksia jo itsenäistymisen alussa. 1917 vahvistettiin laki ammattiliittojen työttömyyskassoista, mutta niihin kuului lähinnä kaupunkien työväestöä.
Maaseudun sekatyöläiset laitettiin Nenosen mukaan yleensä lapion ja kuokan varteen, jos he tarvitsivat apua.
Hätäaputyöt vähenivät merkittävästi 1960-luvulla, mutta virallisesti ne päättyivät 1971. Rahakorvauksesta tuli ainoa työttömyyden aikainen tukimuoto.
”Työllisyystöitä on tehty myöhemminkin siten, että valtio antaa huonoina aikoina rahaa työllisyyspoliittisesti perusteltuihin investointeihin.”
Lapiolinja toimi Marko Nenosen mukaan niin pitkään, kun kysymys oli pienistä paikallisista työmaista. Työttömyys keskittyi Itä- ja Pohjois-Suomen maaseudulle, jossa hätäaputöitä järjestettiin yleensä muutamalle miehelle ja hevoselle.
Tilanne muuttui 1950-luvulla, kun alettiin rakentaa Etelä-Suomen valtateitä. Urho Kekkonen oli aktiivisessa roolissa siinä, että työttömät ukot siirrettiin maakunnista töihin Etelä-Suomen suurille siirtotyömaille, yliopistonlehtori kertoo.
Hätäaputöiden huono maine on peräisin 1950-luvun lopun suurtyöttömyyden ajalta. Kahden prosentin työttömyyttä pidettiin poikkeuksellisena kriisinä. K.A. Fagerholmin (sd.) hallitus säikähti kommunistien tekemää välikysymystä.
”Työttömyydestä tuli ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran Suomen historiassa poliittisesti iso kysymys. Hallitus halusi sijoittaa kaikki työttömät valtion virastojen työmaille. Siitä syntyi katastrofi”, Nenonen kertoo.
Jotta työtä riitti kaikille, koneiden osuutta jouduttiin entisestään vähentämään. Kirveellä, lapiolla ja kangella ei saatu maanteitä valmiiksi. Myös sosiaaliset ongelmat kärjistyivät siirtotyömaatukikohdissa, mikä aiheutti kauhistelua julkisuudessa.
”Osa miehistä juopotteli ja räyhäsi, mutta parakkikylät olivat lopulta yllättävän rauhallisia. Työn ja miehen kunnia vaati, että porukassa pysyi tolpillaan. Myös lämmitys toimi yleensä parakeissa paremmin kuin köyhien ihmisten kotona.”
Hätäaputyöt olivat monissa länsimaissa tavallisia vielä ennen toista maailmansotaa. Suomi on kuitenkin erikoistapaus, koska varatyöt lisääntyvät merkittävästi sotien jälkeen.
Puolueista erityisesti kansandemokraattien ja kommunistien muodostama SKDL ja keskustan edeltäjä maalaisliitto vastustivat työttömyystöiden lopettamista. Maalaisliitolle oli poliittisesti edullista, että valtion rahoja sijoitettiin maakuntiin ja maaseudulle rakennettiin teitä.
”Jotkut SKDL:n perustelut tuntuvat nykyajasta käsin hulluilta. He katsoivat, että valtion järjestämät työttömyystyöt ovat parempia kuin kapitalistien järjestämät työt”, Nenonen toteaa.
Myös työttömät kritisoivat hätäaputöiden lopettamista, koska järjestelmän muutos pelotti. Kun kuntien työasiainlautakunnat hoitivat työttömyyttä, työllistäminen oli melko tehokasta.
Osa miehistä juopotteli ja räyhäsi, mutta parakkikylät olivat lopulta yllättävän rauhallisia. Työn ja miehen kunnia vaati, että porukassa pysyi tolpillaan.
Kemijärven massaliike vastusti Stora Enson sellutehtaan lakkauttamista. Laajoista protesteista huolimatta Kemijärven tehdas suljettiin vuonna 2008. Kuva: Lehtikuva/Outi MustonenTyöttömyys ei ole koskaan palautunut Suomessa ja muualla Länsi-Euroopassa tasolle, missä se alhaisimmillaan oli 1950- ja 1960-luvulla.
Työn tuottavuus on Nenosen mukaan Suomessa nykyään niin korkea, että työttömät, eläkeläiset ja opiskelijat muodostavat suuremman ryhmän kuin palkansaajat. Myönteisesti nähtynä se kertoo yhteiskunnan vaurastumisesta.
Toisaalta sekin pitää paikkansa, että Suomen julkinen talous ollut vuoden 2008 jälkeen joka vuosi alijäämäinen.
Suomalaisten suhde työhön on muuttunut päälaelleen. Lapiojätkät olivat ylpeitä, kun he pystyivät työttömyystöissä urakoimaan esimerkiksi viiden kuution hiekkakuorman.
”Sehän on käsittämättömän rankkaa kuntosalitreeniä. Työhön suhtauduttiin vakavasti ja vasemmistopuolueet eivät hyväksyneet pinnareita. Nykyään töissä ollaan rikastumassa, toteuttamassa itseään ja hakemassa elämään merkitystä”, historiantutkija pohtii.
Asenteita kuvastaa se, että vielä 1950-luvulle saakka työnvieroksujille järjestettiin Suomessa jopa erillisiä ”pinnarileirejä”, Nenonen kertoo.
Myös palkkojen nostamisella voi lisätä työnteon houkuttelevuutta, ei vain tukien alentamisella ja köyhyydellä uhkaamisella.
Tutkimusten perusteella työttömien joukossa on nykyään aika vähän tukien väärinkäyttäjiä. Marko Nenosen mielestä työttömyysturvajärjestelmää ei sen vuoksi kannata rakentaa pienen huijarijoukon kuriin saamiseksi.
”Myös palkkojen nostamisella voi lisätä työnteon houkuttelevuutta, ei vain tukien alentamisella ja köyhyydellä uhkaamisella”, hän ehdottaa.
Lapiolinjaa ei voi sellaisenaan siirtää 2020-luvulle. Nenosen mukaan osalla työttömistä on monenlaisia ongelmia, ja heitä voi parhaiten auttaa julkisen vallan tukemin työllistämistoimin.
Kaikki ihmiset eivät kykene Suomessa modernin työelämän edellyttämään tehokkuuteen.
”Ihmiset saisivat työpaikasta toimeentulon, jota voisi täydentää sosiaaliturvalla. Työ antaa myös kaverien piirin ja kokemuksen yhteiskuntaan kuulumisesta”, Nenonen sanoo.
- Osaston luetuimmat
