Kiireetön uutuusdokumentti pohtii monipuolisesti ihmisen ja luonnon yhteiseloa

Palkittu luontokuvaaja, ohjaaja ja visuaalisen kulttuurin tutkija Juha Suonpää on käsitellyt ympäristöeettisiä teemoja aiemmin sekä kirjoissa että dokumenttielokuvissa. Hän jatkaa niiden parissa myös ohjaamassaan luontodokumentissa Ilveskuiskaaja.

Se keskittyy raumalaiseen Hannu Rantalaan, joka on jo vuosia seurannut hänen maillaan ja pihapiirissään eläviä ilveksiä.

Dokumentissa Rantala puuhastelee omiaan, puhuu luonnosta ja eläimistä sekä elää vuorovaikutuksessa kavereina kokemiensa ilvesten kanssa.

Rantalan tapa puhua luonnosta ei ole kaikkein tavanomaisin, minkä hän myös itse tiedostaa. ”Ne on niinko ois kloonei kaikki”, hän tiivistää perinteisesti ilveksiä koskevan puheenparren.

Hän haluaakin asennemuutoksen kautta edistää lajin säilymistä. Rantalan mukaan eläimiä ja luontoa ei pidä nähdä pelkästään objekteina ja resursseina, vaan ennen muuta ihmisten kanssakulkijoina.

Ilveskuiskaajan alussa kamera seuraa Rantalan tavanomaisia puuhia. Hän saunoo, soittelee haitaria ja rakentelee monenlaista virikettä villieläimille.

Mukaan tulevat myös Rantalan asentamat metsäkamerat, joiden tarjoamia näkymiä hyödynnetään läpi dokumenttielokuvan. Eläinten ohella kameroiden kuvaan astuu usein myös Rantala itse ja ne ovat myös väline, jolla Rantala kommunikoi ilvesten kanssa.

Metsäkameran kautta ihminen ja luonto pakotetaan samalle viivalle, mikä onkin Ilveskuiskaajan kenties painavin näkökulma.

Rantalan arjen ja eläinten jokapäiväisen elämän kuvaamiselle vastapainoa tuovat majesteettiset kuvat Suomen luonnosta eri vuodenaikoina. Lisäksi dokumentin kerrontaa rytmittävät myös ääneen lausutut, luontoaiheisten kansanrunojen säkeet.

Ilveskuiskaaja punnitsee Hannu Rantalan ja ilvesyksilöiden kautta ympäristöeettisiä teemoja. Kuva: Alexander Lembke

Rantalan elämänpiiriin sekä luonnon monimuotoisuuteen johdattavan alun jälkeen ilvekset saavat dokumenttielokuvan pääosan. Myös Rantalan suhde niihin saa selityksiä, kun hän kertoo ensikohtaamisistaan ilvesten kanssa sekä myöhemmin tiivistyneestä suhteestaan lajiin.

Luontosuhteen syvenemiseen vaikutti osaltaan Rantalan kohtaama onnettomuus, josta toipuessaan hän alkoi purkaa energiaansa luonnossa liikkumiseen. Hän löysi kymmenien kilometrien metsäkävelyistä itselleen henkireiän.

Samalla Rantala tutustuttaa katsojan tuntemiinsa ilveksiin. Kamera keskittyy itsevarmaan, samettisilmäksikin kutsuttuun Laitilan Kauhuun ja määrätietoiseen Parta-Jooseppiin. Lisäksi pääosaan astuvat naaraspuoliset ilvekset, ilmeikäs Ärmätti ja Täplä.

Rantala selostaa ilvesten liikkeitä paikoin jopa lapsenomaisen innostuneena. Innostuneisuuden ja hauskuuden kääntöpuolena hän kertoo sydäntäsärkeviä tarinoita kärsimyksiä kohdanneista ilveksistä.

Toisinaan hänen näkemyksensä ihmisistä ovat hyvin kyynisiä ja dokumenttielokuva herättääkin ajatuksia ihmisen vastuusta luontoa kohtaan.

Rantala suhtautuu mutkattomasti luonnon kiertokulkuun ja hän muistuttaakin siitä, että ilveksellä riittää ottajia ilman ihmisenkin myötävaikutusta. Lisäksi niiden riesana ovat taudit, kuten kapi.

Toisaalta ilveksistä voi olla myös apua ihmisille. Esimerkiksi supikoira- ja peurakannoista huolehtimiseen Rantalalla on selkeä vastaus – kehotus pitää ilvekset elossa.

Vaikka Rantalan innostus ilveksistä on ilahduttavaa ja huvittaakin paikoitellen, jää hänen ja eläinten väliin dokumentissa tietty välimatka. Molemmat elelevät rauhassa tahoillaan.

Etäisyyden ja etäisyyden päästä tapahtuvan vuorovaikutuksen myötä dokumentti onnistuu käsittelemään laajaa tematiikkaansa kiirettömyydellä ja seesteisyydellä. Tämä myös selkeyttää Ilveskuiskaajan sanomaa.

Ilveskuiskaajan vahvuus onkin sen tapa kertoa ilvesten elämästä niiden omilla ehdoilla. Rantalan puhe tuo särmää ja tekee ilvekset ymmärrettäväksi, mutta hän itse on lopultakin sivuroolissa. Tärkeämpiä ovat itse ilvekset, jotka kaipaavat ainoastaan mahdollisuutta elää sellaisina kuin ne luonnostaan elävät.

Moniulotteisen dokumentin näkökulma on hyvin kriittinen. Se ei kuitenkaan paasaa viestiään, vaan jättää katsojalle tilaa pohtia asioita.

Kiireetön dokumentti onkin ennen kaikkea ajatuksia herättävä puheenvuoro luontosuhteesta ja luonnon moninaisuudesta käytävään keskusteluun.