Onko meiltä suomalaisilta kadonnut sisu?

Kun entisajan ihmiset vaikka raivasivat peltoa saadakseen perheelle seuraavaksi talveksi ruokaa, ei ollut kyse siitä, mitä he halusivat elämältä. Oli kyse selviämisestä.

Oli pakko tehdä, vaikka se ylitti voimat ja urakka tuntui kymmenkertaisesti mahdottomalta. Moni meistä on näiden entisajan ihmisten jälkeläisiä.

Mutta onko meillä sitä samaa kuuluisaa suomalaista sisua kuin heillä? Vai onko se menneiden aikojen juttu?

Olen miettinyt sisua usean vuoden ajan. Elämässä on ollut aikoja, kun sisua on todella pitänyt hakea itsestään.

Sisu on sitä, ettei anna periksi, vaikka edessä oleva tehtävä näyttää mahdottomalta suorittaa – vaikka voimat, voimavarat tai välineet ovat rajalliset ja vaikka kaikki sanovat että ei tule onnistumaan.

Sisukas ihminen jatkaa kivusta ja vaivasta huolimatta eteenpäin jonkin ihmisen ylittävän toivon varassa ajatuksella, että kyllä tämä tästä kun vain jatkaa sinnikkäästi.

Sisukkaimmankin valtaa välillä epätoivo. Voimat loppuvat, tuntuu ettei jaksa enää ja kaikki on turhaa. Tunnen itseäni jo sen verran hyvin tietääkseni, että silloin on saatava hyvät yöunet ja ehkäpä joku käsipari auttamaan hetkeksi.

Siinä epätoivon hetkessä kuitenkin puuskahdan Jumalalle: ”Kattonny millasta tää on!” Siinä silmieni edessä näen kaiken: omat virheeni, olosuhteet ja kaiken mikä on pielessä.

Ja sitä siinä sitten sairastan hetken jos toisenkin. En ole kokenut, että Luoja katselisi kovin paheksuvasti siinä hetkessä. Ehkä kuuluu empaattinen huokaus, ehkä näkyy hymynhäive suupielessä.

Koen, että sisu on jotenkin sukua toivolle. Sisu on se mielentila, joka ihmisen valtaa, kun haasteita vaan kasaantuu. Se on sitä, että ei suostu antamaan periksi, vaikka lunta tulisi tupaan ovista ja ikkunoista.

Ehkä sisukkuus onkin ihmisen ominaisuus, joko opittu tai peritty. Se on yhdistelmä kärsivällisyyttä ja sietokykyä. Toivo taas on se näkökulma, joka antaa voimaa sisukkaalle ihmiselle.

Ehkä se on toivo siitä, että ensi kuussa on helpompaa, että kun tämän vielä jaksaa niin sitten helpottaa. Tai helpotus voi olla kauempana tulevaisuudessa: lapseni tai lapsenlapseni saavat sitten nauttia näistä työni tuloksista.

Ainakaan minulle toivo ei ole koskaan tarkoittanut sitä, että vaikkapa Jumala tekee kaiken yhtäkkiä hyväksi. Realistiselle ihmiselle se kuulostaa vähän turhalta toivolta. Ehkä pikemminkin on kyse luottamuksesta. Siis siitä, että ne asiat kääntyvät hyväksi, joiden kuuluukin kääntyä, ja ne joiden ei kuulu, raukeavat tyhjiin.

Sitten käännyn taas sisun puoleen. Sallimuksen selviämistä odotellessaan ihmisen osa on vain jatkaa sillä saralla, joka kullekin on annettu. Kaikkia aivonystyröitä, taitoja ja luovuutta saa käyttää. Sisukkaasti vain eteenpäin, ei taaksepäinkään kannata kääntyä.

Kirjoittaja on pappi, somevaikuttaja ja maatilan emäntä.