Suomessa hautajaisiin tehdään leikkokukista ja luonnonmateriaaleista asetelmia, mutta Ukrainassa käytetään lähinnä muovikukkia, kertoo Karpenko kulttuurieroista. Kuva: JUHA SINISALO
Ukrainasta paennut Inna Karpenko haluaa perheensä Suomeen niin kovasti, että hän näkee unia suomen kielen kokeesta
Ukrainan maaseutu kasvatti kovaan työntekoon, joten kotimaassa Inna Karpenko loi kahta uraa.Tilaajalle
Laitilalaisessa kukkakaupassa työskentelevän Inna Karpenkon sydän sykkii kukille. Kuva: JUHA SINISALOJos suru uhkaa vallata mielen, Inna Karpenko tarttuu jauhopussiin. Leivonnaisten parissa puuhaillessa hän pystyy hetkeksi unohtamaan, että omat lapset ja vanhemmat ovat maassa, joka on joutunut hyökkäyssodan kohteeksi.
Vielä alkuvuonna 2022 Karpenko oli kiireinen perheenäiti, joka työskenteli arkisin työvoimatoimistossa ja viikonloppuisin kukkakaupassa Kiovassa.
”Iso perhe, paljon työtä”, hän muotoilee.
Kovaan työntekoon Karpenko oppi jo lapsuudessaan Hlystunivkassa Keski-Ukrainan maaseudulla. Hänen lapsuudessaan perheen pientilalla kasvoi perunaa, kurkkuja, tomaatteja, ja muita vihanneksia, ja eläimiäkin oli koko liuta porsaista kaneihin, kanoihin ja ankkoihin.
Ukrainan maaseutu on Euroopan ruoka-aitta, ja se on kuvattu myös maan lippuun, jossa viljapellon yllä kaartuu sininen taivas.
Karpenko aloitti yliopisto-opinnot 17-vuotiaana. Ruuhkavuodet alkoivat saman tien, sillä pian syntyi ensimmäinen lapsi, Sofia Kyrpata.
Karpenko opiskeli maisteriksi historiasta sekä ukrainan kielestä ja kirjallisuudesta, hankki opettajan pätevyyden näihin aineisiin ja täydensi opintojaan vielä psykologian kursseilla.
Työuransa ensimmäiset 15 vuotta Karpenko opetti ukrainan kieltä ja kirjallisuutta sekä historiaa ja kuvataidetta kotiseutunsa kyläkoulussa. Perhe täydentyi toisella lapsella, kun Ivan Kyrpatyі syntyi.
Urapolku kulki lasten kuntoutuskeskukseen, ja juuri ennen sotaa hän työskenteli työvoimatoimistossa ja lisäksi osa-aikaisena floristina.
Karpenkon silmät alkavat loistaa, kun hän puhuu kukista. Kotipihaan Ukrainaan jäi puutarha rakkaudella vaalittuine ruusuineen, sipulikukkineen ja perennoineen.
”Ja myös auringonkukkia minulla oli, Ukrainan kansalliskukkia”, hän lisää. Auringonkukista onkin tullut Ukrainalle osoitetun tuen ja solidaarisuuden symboli.
Kuka?
Inna Karpenko on syntynyt vuonna 1984 Hlystunivkassa Keski-Ukrainassa.
Perheeseen kuuluvat mies ja kaksi lasta edellisestä avioliitosta.
Työskennellyt Ukrainassa muun muassa historian ja ukrainan kielen ja kirjallisuuden opettajana, työvoimapalveluiden virkailijana sekä floristina.
Opiskeli vuosina 2001–2011 Kiovan slaavilaisessa yliopistossa Umanin kansallisessa kasvatustieteellisessä yliopistossa.
Asunut Laitilassa kesästä 2022 alkaen.
Työskentelee kukkakaupassa ja opiskelee suomen kieltä.
Toivoo saavansa koko perheensä Suomeen. ”Ja rauhaa. Sitä toivon.”
Ukrainan yli 40 miljoonan asukkaan elämä kääntyi päälaelleen, kun Venäjä hyökkäsi maahan 24. helmikuuta 2022.
Sota vaikuttaa siviileihin aiheuttamalla paitsi jatkuvaa pelkoa myös monenlaisia käytännön ongelmia – kuten sen, että yhtäkkiä iso osa töistä vain katoaa.
Näin kävi myös Innalle ja hänen rakennusmiehenä työskentelevälle puolisolleen Oleksandr Karpenkolle. Suunnaksi piti ottaa jokin maa, jossa töitä olisi saatavilla.
Sofia ja Ivan sekä pariskunnan molemmat vanhemmat jäivät Ukrainaan, sillä kotiseutu on ainakin toistaiseksi välttynyt sodan pahimmilta kauheuksilta.
”Vaara on silti jatkuvasti läsnä”, Karpenko sanoo.
Äidin huoli 20- ja 8-vuotiaista lapsistaan on kova.
”Ivan on niin pieni poika”, Karpenko sanoo suomeksi. Ja pyyhkii kyyneleen silmäkulmasta.
Karpenko toivoo saavansa sekä lapsensa että mahdollisesti myös vanhempansa Suomeen, jotta lapsilla olisi turvallisemmat olot ja paremmat koulutusmahdollisuudet kuin hyökkäyksen kohteeksi joutuneessa maassa.
Karpenko on jo selvittänyt laitilalaisen lähikoulun tarjoamat mahdollisuudet iltapäiväkerhoja myöten.
Karpenko naurahtaa, kun hän kertoo Laitilaan päätymisestään.
”Se oli yksi hetki ja… Oho, olin Laitilassa.”
Ei varsinaissuomalaiseen pikkukaupunkiin päätyminen sentään täyttä sattumaa ollut. Karpenkon ystävä oli nimittäin tullut Laitilaan töihin jo vuosikymmen sitten.
”Hän sanoi koko ajan, että tule tänne, tule tänne.”
Tulihan Karpenko lopulta, tosin sodan ajamana. Ystävästä on kuitenkin ollut melkoisesti apua, kun Karpenko on luovinut itselleen uudessa kulttuurissa ja uuden kielen ympäröimänä.
”Täällä voi kehittää itseään monin tavoin. On mukavaa olla ystävien ja samanmielisten ihmisten ympäröimänä.”
Jotta perheellä olisi tulevaisuudessa mahdollisuus elää Suomessa, Karpenkon pariskunta on ottanut Suomessa vastaan kaikki tarjolla olevat työt.
Viime keväällä ja alkukesästä he istuttivat metsää, ja Oleksandr Karpenko jopa muutti metsätöiden perässä Joensuuhun ja Varkauteen. Loppukesä kului maatilalla Malkon kylässä Laitilassa porkkanoiden ja sipulien parissa.
Syksyllä Oleksandr sai rakennusalan töitä Tampereelta ja Inna alkoi opiskella suomen kieltä maahanmuuttajille suunnatussa koulutuksessa Länsirannikon Koulutus Oy Winnovassa. Itsekseen hän opiskelee myös englantia.
Suomenopintoihin kuuluvan kieliharjoittelun hän suoritti laitilalaisessa kukkakaupassa.
Ukrainassa hankittu floristin ammattitaito osoittautuikin Suomessa hyödylliseksi, sillä kukat ovat kukkia kaikissa maissa, ja taidot ovat siirrettävissä maasta toiseen.
Kukkakaupassa suoritettu kieliharjoittelu poiki hänelle lopulta myös työpaikan. Karpenko kehuu vuolaasti kukkakaupan omistajaa Johanna Kantosta, jonka seurassa Karpenko pääsee verryttelemään sekä suomen- että englannintaitojaan.
Eräs kukkiin liittyvä kulttuurierokin on jo ehtinyt ilmetä. Suomessa hautajaisiin ja erilaisiin muistotilaisuuksiin hankitaan leikkokukista ja luonnonmateriaaleista tehtyjä asetelmia, kun taas Ukrainassa vastaavissa tilanteissa turvaudutaan yleensä muovikukkiin.
”Siitä on haittaa ympäristölle”, Karpenko sanoo.
Viime vuonna vierähti aikaa metsää istuttaessa. Karpenko muutti miehensä kanssa metsätöiden perässä jopa toiselle puolelle Suomea. Kuva: JUHA SINISALOLause ”Laitilassa on hyviä ihmisiä” toistuu Karpenkon puheissa usein. Ylipäätään hän kokee saaneensa Suomessa hyvää kohtelua sekä kohtuullisten palkkojen muodossa että vilpittömänä auttamishaluna.
”Olemme loputtoman kiitollisia siitä, miten meitä on autettu sopeutumaan tänne.”
Karpenko on viihtynyt luonnonläheisessä pikkukaupungissa. Luonto ja kauniit maisemat ovat aina lähellä, mutta silti kaupunki ei tunnu syrjäiseltä.
”Täällä voi kehittää itseään monin tavoin ja täällä on mukavaa olla ystävien ja samanmielisten ihmisten ympäröimänä.”
Laitilassa hän on tutustunut useisiin suomalaisiin ja suomalais-ukrainalaisiin perheisiin ja päätynyt töiden ja opiskelujen lisäksi harrastamaan muun muassa kuorolaulua, tanssia ja käsityöpiiriä.
”Onneksi minulla on iso pää, kyllä sinne mahtuu myös suomen kieli.”
Suomen kielen hän toivoo oppivansa ripeästi, sillä opiskelu on osoittautunut aikaavieväksi projektiksi.
Valtaosa Euroopassa puhutuista kielistä, englanti ja ukraina mukaan luettuina, kuuluu indoeurooppalaiseen kielikuntaan, kun taas suomi on uralilainen kieli. Aiemmin opiskelluista kielistä ei siis saa suomen kielen oppimiseen vetoapua.
Kielen opiskelu on Karpenkolle kirjaimellisesti kokopäivätyötä, sillä hän on alkanut jopa nähdä unia Opetushallituksen järjestämän suomen kielen yleisen kielitutkinnon suorittamisesta.
”Onneksi minulla on iso pää, kyllä sinne mahtuu myös suomen kieli.”
Karpenko toivoo saavansa 8- ja 20 vuotiaat lapsensa ja mahdollisesti myös vanhempansa Suomeen. Huoli lapsista on syvä. Kuva: JUHA SINISALO- Osaston luetuimmat
