Hankin koiran, mutta alkuinnostusta seurasi lässähdys – päivystyksessä oli aika katsoa peiliin

Istuessani sairaalan päivystyksessä sormi mustana ehdin harmikseni miettiä, miten tilanteeseen oli päädytty.

Ei tullutkaan tottelevaisuusvalio, vaan liki jokaisen happea kuluttavan olennon perään säntäävä räkyttäjä, jota vastaantulijoille ei kehtaisi myöntää omakseen.

Ei etenkään silloin, kun hihna kiertyy sormen ympäri niin, että omistaja ottaa lukua maassa koiran ja ohikulkijoiden ihmetellessä vieressä.

Entä kaikki se vaivannäkö? Kirjat, kurssit, tietäväiset somepäivitykset?

Lemmikinomistajuus toimii lopulta kuin mikä tahansa projekti.

Alussa on valtava innostus. Päiväkirja täyttyy merkinnöistä: Tänään leikki naapurin labradoodlen kanssa, mutta näytti vähän alavireiseltä. Mittasin lämmön, oli 38,6°C.

On ravintoarvoltaan koiralle sopivia makupaloja, on naksutin, on kärsivällisyyttä.

Koiralle ei missään nimessä huudeta ja lattialla kontataan kannustamassa.

Ruokaan sekoitetaan öljyä, joka maksaa enemmän kuin jalassani olevat housut.

Sitten elämän projektikaaviossa seuraa tunnetusti jumalaton hämminki. On muutto uuteen kotiin ja polttopuitakin pitäisi tehdä.

Eräänä päivänä taskunpohjalta löytyy hikisiä kaupan nakkeja ja kädessä roikkuu hihnan virkaa toimittava köydenpätkä. Kohta ei muista niitä nakkejakaan.

Housujen hintainen öljy ja lemmikkikaupan merkkiruoka on vaihtunut markettinappulaan ja tähteisiin.

Suusta karkaa metsässä ilkamoivalle elukalle niin kirjavia kirouksia, että Antero Vipunen kääntänee maan alla kylkeään.

Seuraava vaihe on syyllisten etsintä. Koiran huonosta käytöksestä voi aina syyttää niitä, joiden vaivoiksi eläimen on kiireissään työntänyt.

Vanhempi polvi sen piloille hemmottelee.

Ja kuinka tällä alueella onkin aivan liikaa muita ihmisiä, koiria ja villieläimiä meitä häiritsemässä.

Kunnes sormi turpoaa nakista makkaran kokoiseksi ja on aika katsahtaa taas peiliin, sisustusesineistä ankarimpaan.