Lapsensaanti luo uskoa tulevaan, mutta juuri tulevaisuus saa ihmiset jäämään lapsettomiksi

Otin osaa hyvinvointialueen paneelikeskusteluun, jossa pohdittiin tulevaisuutta. Väitin, että luottamus tulevaisuuteen ei perustu siihen, mitä on edessä vaan siihen, mitä on takana.

Tulevaisuutta ei voi varmistaa. Mutta menneisyyttäkään ei voi poistaa, ja varautuminen tulevaan on tapahtunut siellä. Tarkoitan sellaista varautumista, joka on ihmisessä sisäisesti. Sitä ei ehkä ole tietoisesti rakennettu, vaan se on syntynyt koetun turvallisuuden sivutuotteena.

Ihmisen elämänrohkeus ja itsetunto vahvistuvat varhaislapsuudessa koetusta turvallisuudesta. Vanhemmilta saatu varaukseton hyväksyntä saa hyväksymään muutkin. Koettu rakkaus saa osoittamaan rakkautta.

Joka elää luotettavissa ihmissuhteissa, oppii luottamaan tulevaisuuteenkin. Turvallisuuden kokemus ohjaa näkemään huomisen turvattuna, vaikkei siitä mitään voisi tietää saati ennalta varmistaa.

Historiassa on ollut sotia, kulkutauteja ja puutetta. Silti tänne asti on tultu. Kaikki ongelmat eivät ole poistuneet, mutta niiden läpi on tultu ja valmistauduttu kohtaamaan uusia. Nekin voidaan voittaa keskinäistä luottamusta ja yhteisöllisyyttä vahvistamalla sekä yhteiskunnan polarisoitumista vastustamalla.

Luottamus on elämänasenne, joka ei perustu valmiiseen käsikirjoitukseen edessä olevista päivistä vaan siihen, näkeekö tähänastisten päiviensä muodostavan ihan tyydyttävän sarjan. Silloin voi huomiseltakin odottaa suunnilleen yhtä hyvää, ellei parempaakin.

On edessä toki ongelmiakin. Alhainen syntyvyys herättää huolta talouden kestävyydestä ja huoltosuhteen huononemisesta. Yhteiskunta digitalisoituu ja monet työt siirtyvät koneille, mutta tekijöitä tarvitaan ihmisten kohtaamiseen perustuvissa ammateissa. Käsipareja ei vain löydy riittävästi.

Samaan aikaan moni kokee lasten saamisesta pidättäytymisen olevan teko tulevaisuuden puolesta. Ihmiskunta kuluttaa niin paljon, ettei sitä ole syytä enää kasvattaa. Ei varsinkaan pohjoisella pallonpuoliskolla, missä pientenkin kansojen jalanjälki on suuri sekä ilmastonmuutoksessa että maapallon resurssien tuhlaamisessa.

Syntyy paradoksi: juuri lasten saamisessa näyttäytyy tulevaisuudenusko, mutta samalla lapsettomuudella halutaan varmistaa tulevaisuus. Vaan mistä sitten saadaan tulevaisuuden tekijöitä?

Erään sukkeluuden mukaan sekulaarin sosiaalidemokratian valuvika on siinä, että toimiakseen se edellyttää uskonnollisen yhteiskunnan syntyvyystason. Missään ei liene syntyvyyttä saatu nousuun lupaamalla lapsista taloudellisia palkintoja.

Perheiden tulevaisuuteen liittyviä epävarmuustekijöitä voidaan toki poliittisin päätöksin poistaa. Mutta rakkauden ja hyväksynnän kokemusta ei mikään yhteiskunnan palvelu saa aikaan. Sellaisen toisille tarjoaminen jää jokaisen vapaalle vastuulle.