Kirjat veivät keramiikkamiehen sydämen

Ilkka Paaterolle kirjat ovat paitsi lukemista varten myös visuaalisia esineitä. Olohuoneessa viihdytään aarteiden keskellä. Kuva: Lari Lievonen

Seitsemän veljestä ilmestyi ensi kerran vuonna 1870 vihkopainoksena, jollaisia ei ole säilynyt monia. 

Näistä Heinä-tuotteista Kermansavi parhaiten muistetaan. Kuva: Lari Lievonen

1700-luvulta alkaen virsikirja alkoi olla useimpien ihmisten ulottuvilla. Ne sisälsivät paitsi veisattavaa myös maanviljelysohjeita ja kalenteritietoa. 

Mikael Agricolan teos vuodelta 1530 Libri De re rustica on yksi kokoelmien kauneimmista. Kuva: Lari Lievonen

Ahneuden lajeista kirjojen kerääminen on yksi anteeksiannettavimmista, koska siihen liittyy ripaus sivistystä. Näin letkauttelee intohimoinen bibliofiili Ilkka Paatero omasta rakkaudestaan kirjoihin.

Hän sanoo ”turhan tiedon” aina kiehtoneen mieltään. Viiden päivittäisen sanomalehden lisäksi hän on ahminut paljon niin historiaa kuin tietoja kansojen perinnetavoista.

Heinävedelle 1970-luvulla asettuneen tehtailijan mieli paloi syvemmälle luonnon rauhaan. Teknokemian tehdasta ja myöhemmin Kermansavea pyörittänyt liikemies alkoi matkustaa vapaillaan pohjoisen erämaihin.

”Samalla piti alkaa kartuttaa Lappi-tietämystä. Aloitin 1990-luvulla Lapin historiaa koskevista teoksista, löysin Samuli Paulaharjun ja hänen ’opastuksellaan’ päätin kerätä kattavan Lappi-kirjaston. Hyvään Lappi-kirjastoon kuuluu oleellisena osana saamenkielinen kirjallisuus.”

Ensin oli sana, lause, sitten tulivat kappale ja kirja.

Niin lisääntyi keräysvimma Paateron kuvaamana.

Vaimo Ulla Paatero muistelee aikoja, jolloin pariskunta matkasi Heinävedeltä Inariin: toinen ajoi ja toinen luki Keltaisesta pörssistä, missä olisi saatavilla seuraava Paulaharjun teos. Eikä tietenkään mikä tahansa opus, vaan ensipainos ja parhaassa tapauksessa kirjailijan nimikirjoituksella varustettuna.

”Nykyisin hankin oikeastaan vain kirjoihin ja historiaan liittyvät teokset. Vanhaa kirjallisuutta alkaa olla riittävästi", Paatero sanoo.

Paatero toimii jokseenkin erilailla kuin museot, jotka säilövät kirjoja alkuperäisessä asussaan mahdollisimman näkymättömissä.

”Minulle nämä ovat elävää historiaa. Kirjojani saa koskea ja selata. Ajattelen, että jokainen käyttäjä luo niihin historiaa. Kerääjälle kiinnostavaa on sisällön lisäksi ulkoasu ja myös käyttäjien ketju.”