Kipua kovemmat säästöt: Eläinten tuskaan välinpitämättömästi suhtautuva yhteiskunta on epävakaalla pohjalla

Olen kokenut eläinten oikeuksista puhumisen jokseenkin haastavana.

Yleisenä pelkona lienee, että aihe voidaan nähdä viljelijöiden tai jopa laajemmin suomalaisen maatalouden kategorisena vastustamisena.

Hyvinvoinnin kannalta yksiselitteisesti parempaa vaihtoehtoa ei myöskään ole läheskään aina olemassa: Lattiakanala on julistettu häkkiä paremmaksi, vaikka lattialla sekä taudit että nokkiminen ovat suurempi riski.

Parret ovat julkisissa puheissa menneisyyttä. Silti eräät hienoimmista maitotiloista joissa olen käynyt, ovat olleet parsinavetoita.

Ihmisillä ja heidän osaamisellaan on hyvinvoinnissa iso rooli.

Ymmärrän sianlihantuotantoa koettelevat, ankarat talouden realiteetit. Toivoisin silti rohkeampaa keskustelua aiheuttamastamme kivusta ja sen merkityksestä.

Hiilidioksiditainnutus on sialle epämiellyttävä ja voi pahimmillaan laukaista paniikin. Hiljaisuus luennolla näytetyn tainnutusvideon jälkeen oli painava.

Näin aiheuttamamme kipu voitaisiin välttää varmemmin korvaamalla hiilidioksidi argonilla. Mutta argon maksaa enemmän ja käytännöt vaativat kehitystyötä.

Porsaiden kirurgista kastraatiota koskevassa keskustelussa pettymykseni kohdistui siihen, että kipu nähtiin keskustelussa lopulta niin helposti ohitettavana tekijänä. Eläinlääkäriliitto on todennut pakolliseksi tulevan paikallispuudutteen kivun kannalta riittämättömäksi keinoksi.

Meillä on esimerkkejä maista, joka ovat viime vuosina voimakkaasti vähentäneet kirurgisen kastroinnin käyttöä. Joissakin maissa käytännöstä on luovuttu kokonaan.

Kivun ohituksessa on myös kyse kansalaisten tahdon vastaisuudesta: Ihmisistä valtaosa haluaa, että eläimiä kohdellaan hyvin.

Tiedossa toisaalta on, että jos tänne tuodaan ruokaa maista, joissa sama ruoka voidaan tuottaa heppoisemmin standardein, riskinä on kotimaisen tuotantomme näivettyminen.

Eläinten puolustamisessa on minusta kyse myös ihmisten oikeuksien puolustamista. Kyse on järjestelmästä ja sen asettamasta tärkeysjärjestyksestä.

Yhteiskunta, joka oikeuttaa tuskan tuottamisen säästöjen nimissä, on epävakaalla pohjalla.

Jos pontimena on raha, vanhukset voidaan jättää vaippoihin makaamaan ja nuorten tukipalvelut näivettää, koska niin on ainakin lyhyellä tähtäimellä halvempaa.

Jopa sotien uskon voivan versota siitä, että elämän arvo on kokenut yhteiskunnissa inflaation. Alamme puhua numeroista, puolustuksesta, toimenpiteistä.

Puhumme vähän siitä, että sotien tukeminen on pohjimmiltaan ihmisten tappamisen tukemista. Puhumme liian vähän niistä, jotka menehtyvät konfliktien kynsissä.

Toisten kivun kohtaaminen voi opettaa meille läksyn, jota tarvitsemme: Että elämää täytyy kunnioittaa.

Sillä sille kuka elää, se elämä on ainutlaatuinen.