”Vaikka mies jättää viljelyn, viljely ei jätä miestä” – navetta antoi elannon ja elämälle tarkoituksen

Alavutelaiset Tuula ja Raimo Isoaho esittelevät tyhjäksi jäänyttä parsinavettaa ja harmittelevat, että putkilypsäjä jäi myymättä.

"Se oli sellaista hötäkkää, kun viimeiset eläimet saateltiin autoon”, Raimo Isoaho luonnehtii hymyillen.

Pitkän linjan maidontuottajana lopettaminen ei ollut helppoa. Järki voitti kuitenkin tunteet ja navetta tyhjeni kuusi vuotta sitten. Sukupolvenvaihdos käteltiin vuonna 2021, ja toiminta jatkuu vastuuta lukuun ottamatta ennallaan.

”Vaikka mies jättää viljelyn, viljely ei jätä miestä”, Isoaho veistelee.

Maidontuotanto on kulkenut Isoahon perheessä läpi elämän.

Raimo, 72, sanoo lypsäneensä ensimmäiset litransa 9-vuotiaana. Myös Tuulalle, 73, navettatyöt tulivat tutuksi jo nuoruudessa.

Hän olisi mieluummin leikkinyt käpylehmillä, kuin lypsänyt oikeita, mutta vaihtoehdot olivat vähissä.

”Äidin lähdettyä jäin isän kanssa kahdestaan. Onneksi mummo tuli apuun ja huolehti päivittäisistä askareista”, Tuula muistelee.

Työtä oli kuitenkin tehtävä ja sitä oli paljon. Siinä vaiheessa, kun kirves pysyi kädessä, Tuula kävi navettatöiden välissä lisäksi metsähommissa. Päivät olivat pitkiä, mutta äidittömässä talossa jokainen markka oli otettava talteen.

Raimo Isoaho otti kotitilan nimiinsä vuonna 1974 ja neljä vuotta myöhemmin tilanpito jatkui yhdessä Tuulan kanssa.

Toiminta alkoi vajaalla kymmenenellä lehmällä ja navetta saatiin täyteen, kun emäntä toi mukanaan kolme lypsävää. Vuonna 1980 rakentui uusi parsinavetta ja lehmäpaikkoja tuli 16.

Uusi navetta oli samalla iso aikaloikka eteenpäin.

Käsinlypsy jäi mukaviin muistoihin, kun lehmien lypsyä jatkettiin kannukoneen voimin.

”Teknologian kehittyessä vaihdoimme vuonna 1982 putkilypsäjään”, Isoahon isäntäpari kertaa.

Tuula ja Raimo Isoaho ovat entisinä maidontuottajina huolissaan nykypäivän tilanteesta. ”Vaikeita aikoja oli ennenkin, mutta niistä selvittiin, kun velkamäärä pidettiin pienenä ja omavaraisuutta nostettiin.” Kuva: Anne Anttila

Vaatimattomuus ja sopiva tarkkuus myös rahankäytössä ovat olleet Isoahon tilan kantavimpia voimia.

Taustalla on kotoa opitut elämisen taidot.

”Isä korosti aina, että olipa tila minkä kokoinen tahansa, niin aina täytyy löytyä omavara ja vähän vieraan varakin. Tämän evästyksen mukaan olen pyrkinyt elämään ja opettamaan sen myös omille lapsilleni”, Raimo Isoaho sanoo.

Isoahon tilalla lypsettiin lehmiä vuoteen 2006 saakka.

"Kun lehmän kylkeä silittelee lähemmäs viidenkymmenen vuoden ajan, lopettaminen ei ole helppoa”, isäntäpari kertoo.

Luopumiseläkkeen turvin päädyttiin pehmeään laskeutumiseen ja peltoviljely jatkui.

Lehmät olivat viimeiseen aamuun saakka tositoimissa ja jokainen litra otettiin talteen. Kuten oli aina otettu.

”Esimerkiksi maitokiintöiden aikana ylimenevät litrat jatkojalostettiin kotijuustoksi ja voiksi. Myös tinkimaito teki kauppansa.”

Reipas vuosi sitten toteutuneen sukupolvenvaihdoksen myötä tilanpidosta vastaa nyt perheen Tampereella asuva tytär. Tila on keskittynyt pääasiassa nurmiviljelyyn ja sato myydään tällä hetkellä pystyyn.

"Seija tekee päätökset, mutta minä toimin taustajoukkoihin lukeutuvana pehtoorina. Ja emäntä huolehtii kaikesta muusta”, Raimo selvittää.

Isoahot asuvat edelleen tilalla, joten yhtälö hoituu luontevasti. Työnteko antaa elämälle oikeat mittasuhteet ja tarkoituksen.

”Kun katsoo känsien kovettamia kouriaan, jokainen suupala kotimaassa tuotettua leipää syödään suurella kiitollisuudella.”