Eero Setälä käy joka aamu tyhjentämässä ilmatieteenlaitoksen sadesääaseman astian mittalasiin. Kuva: Pasi LeinoLaitilaEero Setälä on kirjannut näitä tietoja muistiin 84 vuotta
Laitilalainen Eero Setälä käy joka aamu kahdeksalta tarkastamassa tilanteen ja ja kirjaa tuloksen muistiin. Näin hän tehnyt talvesta 1942 lähtien.Tilaajalle”Ilmatieteenlaitos haki sadesääaseman hoitajaa sotatalvena 1942 ja pyysi toimeen isääni. Hän vetosi työkiireisiin, mutta arveli, että pojalle se voisi sopia. Ikää oli 11 vuotta, kun vappuna aloitin”, laitilalainen Eero Setälä kertoo.
Joka aamu kello kahdeksan Setälä käy tyhjentämässä sadeastian mittalasiin kuten on tehnyt 84 vuoden ajan. Talvella astia tuodaan tupaan sulamaan. Sademäärän lisäksi hän on kirjannut lämpötiloja omaksi iloksi ja parikymmentä viime vuotta myös paikallislehden sääpalstaa varten.
”Kuvittelen, että pidän näillä vuosilla jonkinlaista ennätystä hallussa.”
Setälä on jatkanut sadetietojen keräämistä hämmentävän pitkään.
”Kuvittelen, että pidän näillä vuosilla jonkinlaista ennätystä hallussa. Kaksi muuta sadesääasemaa aloitti samana vuonna Laitilassa, mutta en usko, että muita enää jatkaa.”
Eero Setälä lopetti sademäärien ilmoittamisen seitsemän vuotta sitten, mutta jatkoi kirjaamista omaksi iloksi. Kuva: Pasi LeinoSetälän mukaan kaikkia mittauksia hän ei ole tehnyt itse, vaan perheenjäsenet ovat auttaneet. Naapurin emäntä hoiti sademittaria ulkomaanmatkan aikana.
Puutarhassa on sademittari tuulisuojineen.
”Laitteet ovat olleet kestäviä, paitsi silloin, kun Neuvostoliiton kaupan tasapainottamiseksi piti keksiä kaikenlaista tuotavaa ja sademittarit korvattiin nyrkkipajassa tehdyn näköisillä. Kai ne toimivat, vaikka pisarat tarttuivat pinnoille. Pian ne kuitenkin haettiin pois.”
Sademääriä kerättiin aluksi kesällä toukokuusta lokakuun loppuun. Vuonna 1967 siirryttiin ympärivuotiseen mittaamiseen.
Laitilalainen Eero Setälä aloitti sademäärien kirjaamisen 11-vuotiaana. Kuva: Pasi LeinoOnko sademäärien seuraaminen ja kirjaaminen ollut mukavaa?
”Kai se on ollut, vaikken tiedä, miksi sairaudeksi tätä voisi sanoa”, Setälä toteaa ja hymyilee leveästi.
Setälä muistelee ensimmäistä kesää 1942. Oli sateista ja ukkoskuurot haittasivat heinätöitä. Koleaa oli. Muutkin sotakesät olivat hankalia, satoi tai oli liian kuivaa.
Vasta 1947 saatiin iso perunasato ja seuraavana erinomainen viljasato, jolloin säännöstelystä voitiin luopua.
”Vaikka routaa on enemmän kuin vuosiin, kevättöiden alkua on mahdoton ennustaa.”
Setälä lopetti sademäärien ilmoittamisen seitsemän vuotta sitten, kun lähettäminen näppäinpuhelimella alkoi tuntua työläältä.
”Ilmatieteenlaitokselta kysyivät kovin, eikö kukaan perheenjäsenistä tai naapureista voisi jatkaa. Ketään ei löytynyt.”
Piirongin laatikkoon jäi tyhjiä muistiinpanovihkoja ja Setälä jatkoi säntillisesti tietojen tallentamista omaksi iloksi. ”Toiseksi viimeinen vihko on menossa.”
Vuosikymmenien aikana kertyneet vihot ovat siististi pinossa piirongin alalaatikossa. Vain kahden ensimmäisen vuoden tiedot puuttuvat. Kuva: Pasi LeinoVuosikymmenien aikana kertyneet vihot ovat siististi pinossa piirongin alalaatikossa. Vain kahden ensimmäisen vuoden tiedot puuttuvat.
Säntillinen sadetietojen kerääjä tunnettiin paikkakunnalla ja viljelijät soittivat ja kysyivät sademääriä. ”Se on ymmärrettävää, sillä maataloudessa eletään säiden armoilla. Edelleen soittoja tulee, mutta vähemmän kuin ennen”, Setälä kertoo.
Vuosikymmenet ovat opettaneet, ettei ennustajaksi kannata ryhtyä. Viime vuoden loppu oli sateinen, mutta lämmin. Tammi-helmikuu olivat taas kylmiä ja poikkeuksellisen kuivia. Sademäärä jäi alle 40 millin. Maaliskuu alkoi taas lämpimän sateisena.
”Vaikka routaa on enemmän kuin vuosiin, kevättöiden alkua on mahdoton ennustaa”, Setälä miettii ja kurkkaa ikkunasta. Lunta ei enää näy, eletään maaliskuun alkupuoliskoa.
Katovuodet 1962 ja 1987 ovat jääneet Eero Setälän mieleen. Kuva: Pasi LeinoIlmastonmuutoksen arvioidaan lisäävän säiden ääri-ilmiöitä, mutta on ääri-ilmiöitä ollut ennenkin. Setälä kertoo naapurin isännästä, joka kylvi ruista tammikuussa 1930. Talvi palasi, mutta rukiista saatiin satoa.
Koko 1950-luku oli aika kehno, vuonna 1954 satoi paljon, seuraava kesä taas oli kuiva ja kesä 1959 muistetaan keväthalloista ja ankarasta kuivuudesta.
Katovuodet 1962 ja 1987 ovat jääneet mieleen. Viljat olivat vielä elokuun lopulla vihreän kirjavia. Hallakin pelotteli. Viljelijöitä neuvottiin korjaamaan viljaa seipäälle vuonna 1962, jotta voitiin varmistaa siementä seuraavalle vuodelle.
Setälän tilallakin tehtiin niin.
Tyydyttävästi itävää kauraa saatiin, mutta puimurilla korjattu päätyi kanojen rehuksi. Vehnä oli pystyssä, kun se puitiin lokakuussa. Maa oli valkoinen puimurin jäljessä.
”Kukaan ei tiedä, minkälaisia talvet ovat 20 vuoden päästä.”
Setälä kaivaa esiin viime vuoden muistivihon. Kesä oli kaksijakoinen. Alkukesä ja etenkin toukokuu oli kolea ja kostea, keskilämpötila jäi Laitilassa 8,9 asteeseen. Viljat orastuivat tasaisesti ja olivat reheviä. Sitä seurasi lämmin loppukesä.
Heinäkuu oli kuiva ja Setälän omien mittausten mukaan yli kaksi astetta tavallista lämpimämpi. Viljat kärsivät karkeilla mailla kuivuudesta, mutta savi- ja multamailta korjattiin ennätyssatoja.
Setälä miettii ilmastonmuutosta ja hiilidioksidipitoisuuden nousua. Miten paljon ilmasto lämpenee ja sateet yleistyvät täällä Pohjolan perukoilla?
Esimakua saatiin edellisvuonna, kun sademittariin kertyi Laitilassa ennätykselliset 824 milliä. Toisaalta vuonna 2018 satoi 372 milliä, mikä on Setälän mittaushistorian kuivin vuosi.
Lämpötila nousee, mutta se ei tarkoita, etteikö kylmiä kausia ja vuosia olisi vielä edessä. Kukaan ei tiedä, minkälaisia talvet ovat 20 vuoden päästä, Setälä miettii.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
