Hiilensidontamallit voivat mennä uusiksi, koska typensidonnasta on ollut vääriä tuloksia

Uudet tutkimustulokset biologisesta typensidonnasta voivat panna hiilensidontamalleja uusiksi.

Kesällä tiedelehti Naturessa julkaistussa tutkimuksessa osoitettiin, että luonnonalueet, kuten metsät ja arot, sitovat maailmanlaajuisesti selvästi vähemmän typpeä kuin on tähän asti arvioitu.

Samalla havaittiin, että viljelysmailla biologinen typensidonta on kasvanut palkokasvien viljelyn lisääntyessä.

Tuloksilla on merkitystä ilmastovaikutusten arvioimiseen, sillä kasvit tarvitsevat typpeä kasvuunsa ja siten hiilidioksidin poistamiseen ilmakehästä.

Luonnonalueiden typensidonnan arviota on aiemmin vääristänyt vanha näytteenottovirhe, uudessa tutkimuksessa sanotaan.

Kenttämittauksia on tehty paikoissa, joissa typpeä sitovia organismeja on ollut moninkertaisesti kuin keskimäärin maailmalla.

Tutkimusta johti yhdysvaltalainen Oregon State University (Oregonin osavaltionyliopisto) ja mukana oli 24 tutkijaa eri puolilta maailmaa.

Suomesta tutkimukseen osallistui Aalto-yliopistosta tutkija Johannes Piipponen.

Uudet tutkimustulokset viittaavat siihen, että luonnon ekosysteemeihin pääsee vähemmän typpeä kuin on aiemmin arvioitu.

Silloin nämä ekosysteemit saattavat sitoa vähemmän hiilidioksidia kuin tutkimuksissa on tähän asti arvioitu.

Siten luonnollisilla ekosysteemeillä voi olla pienempi kyky varastoida hiiltä ja hillitä ilmastonmuutosta.

”Pidemmällä tähtäimellä tämä tutkimus vaikuttaa tutkijoiden käyttämiin hiilensidontamalleihin, joita täytyy kalibroida uudelleen”, Piipponen sanoo MT:lle.

Maatalouden kasvaneessa biologisessa typensidonnassa nähdään sekä hyviä että huonoja vaikutuksia.

Typensidonta on välttämätöntä maailman kasvavan väestön ruoantuotannolle. Lisäksi tutkijat näkevät biologisen typensidonnan ympäristön kannalta kestävämmäksi kuin synteettiset typpilannoitteet.

"Typpeä sitovien kasvien käyttö viljelykierrossa voi tukea maaperän pitkän aikavälin terveyttä ja vähentää kemiallisten lannoitteiden aiheuttamia ympäristöhaittoja", sanoo tutkimuksen johtaja Carla Reis Ely Oregonin osavaltionyliopiston julkaisemassa artikkelissa.

Mutta jos typpeä kertyy liikaa, voi sitä huuhtoutua pohjaveteen sekä vesistöihin ja silloin se aiheuttaa ympäristöhaittoja.

Lisäksi ylimääräisestä typestä voi tulla maaperässä, etenkin märkänä aikana, dityppioksidia eli ilokaasua, joka on voimakas kasvihuonekaasu.

Korkeat typpipitoisuudet voivat myös suosia nopeasti kasvavia vieraslajeja, jotka syrjäyttävät alkuperäislajeja ja vähentävät luonnon monimuotoisuutta.

"Korkea maatalouden typensidonta on monimutkainen asia", Reis Ely sanoo.

”Biologisen typensidonnan mittaamisen ja seurannan on oltava jatkuvaa, jotta voimme varmistaa, että meillä on kaikki tarvitsemamme typpi maaperässä, mutta ei liian paljon."