21. luukku: Tortillaan kääritty kinkku

Siinä istuimme yhdessä pikkusiskon kanssa ja odotimme. Odotimme, että aikuiset saivat syötyä sillit, silakat, suolakalat rosollista puhumattakaan. Joka joulu ihmettelimme, miksi vaaleanpunainen kermavaahto piti pilata etikalla.

Lopulta pöytään kannettiin joululaatikot ja kinkku. Laatikot olivat mielestämme epämääräistä mössöä, mutta niitä piti maistaa. Kinkku ja sen kermainen kastike sentään maistuivat taivaalliselle.

Vuosien varrella opin syömään lapsuuden inhokkeja sillejä lukuun ottamatta. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä varmempi olin, että oikeaan joulupöytään kuuluukin kattaa kaikki mahdolliset kalat, leikkeleet, rosollit, laatikot ja tietenkin kinkku.

Palasin lapsuuden jouluihin, kun sain tyttären. Siinä hän istui pöydän ääressä, odotti ja tuijotti lautasellaan höyryävä perunalaatikkoa epäluuloisesti.

Eräänä jouluna tajusin, että kaikkia perinteitä ei tarvitse siirtää sukupolvelta toiselle.

Pyhien alla pidettiin ruokapalaveri. Kolmihenkisen perheemme jokainen jäsen sai sanoa ruuan, jota ehdottomasti pitää olla joulupöydässä.

Listasta tuli seuraavanlainen: isä halusi kinkun ja itse tekemiään karjalanpiirakoita, minä imelletyn perunalaatikon ja suklaakonvehteja. Tytär toivoi tortillalättyjä, joihin hän saisi kääriä kinkkua.

Palavereita on nyt pidetty yli kymmenen vuotta. Kinkku, perunalaatikko ja tortillat saivat seurakseen eineshampurilaiset. Ne nousivat listalle, kun perheen neljäs jäsen sai ruokaraadissa puheoikeuden.

Vuosien varrella sienisalaatti, rosolli ja mäti ovat tehneet paluun, mutta maltillisesti ja vain ruokailijoiden enemmistön toiveesta.

Pakosta luopuminen toi joulupöytäämme sen, mistä loppujen lopuksi on kyse: Yhteistä aikaa ruuan äärellä rakkaiden ihmisten seurassa.

Avaa myös muut MT:n joulukalenterin luukut!