Laajentuva EU haastaa maatalouspolitiikan ja uuden monivuotisen rahoituskauden

Euroopan unioni on kasvanut perustamisvuodestaan 1951 lähtien kuudesta jäsenvaltiosta nykyiseen 27 valtion kokonaisuuteen. Laajentuminen on ollut keskeinen osa unionin kehitystä ja sen poliittista sekä taloudellista integraatiota.

Kiinnostus liittyä Euroopan unioniin jatkuu yhä: tällä hetkellä kymmenen ehdokasmaata tavoittelee jäsenyyttä.

Mukana ovat Länsi-Balkanin Albania, Bosnia ja Hertsegovina, Kosovo, Montenegro, Pohjois-Makedonia ja Serbia, itäiset naapuruuskumppanit Georgia, Moldova ja Ukraina sekä Turkki.

Georgian ja Turkin osalta neuvottelut ovat pysähdyksissä, ja Kosovo ei ole saavuttanut virallista ehdokasmaan asemaa. Monien maiden neuvottelut ovat jatkuneet jo vuosia. Tällä hetkellä neuvotteluissa pisimmällä ovat Albania ja Montenegro.

Samaan aikaan EU valmistautuu uuteen monivuotiseen rahoituskauteen, ja yhteinen maatalouspolitiikka on murroksessa.

Kahden pilarin mallista ollaan luopumassa, ja capin painopisteitä arvioidaan uudelleen.

Millaisia maatalousmaita EU mahdollisesti saa uusina jäseninä – ja mitä se tarkoittaisi unionin maatalouspolitiikalle?

Uudet jäsenmaat toisivat mukanaan arviolta yli kolme miljoonaa maatilaa, peltoala kasvaisi puolitoistakertaiseksi ja tukitarpeet lisääntyisivät merkittävästi.

Markkinavaikutukset kohdistuisivat erityisesti viljaan, ja vähäisesti tuoreisiin hedelmiin ja vihanneksiin, viiniin, tupakkaan sekä erikoistuotteisiin.

Viljamarkkinoilla vahvimmat toimijat ovat Ukraina, Moldova ja Serbia, kun taas hedelmä- ja vihannestuotannossa kilpailukykyisimpiä viejiä olisivat Albania, Pohjois-Makedonia, Moldova ja Serbia.

Ehdokasmaat eivät kuitenkaan muodosta yhtenäistä ryhmää. Keskimääräinen tilakoko on pieni, tuottavuus matala ja monilla alueilla vuoristoiset tai epäsuotuisat luonnonolot rajoittavat tuotantoa.

Ukrainan suurtilarakenne poikkeaa edellä mainituista tunnusmerkeistä selvästi. Muilla mailla on vahvat perusteet sekä suoralle tulotuelle että investointien rahoitukselle maatalouden modernisointiin ja laaja-alaiseen maaseudun kehittämiseen.

Ukrainan osalta tukipolitiikka luo enemmän pohdintaa.

Tutkimusten perusteella nykyisillä capin säännöillä Länsi-Balkanin maiden liittymisen kustannukset yhteisen maatalouspolitiikan talousarviolle olisivat suhteellisen rajalliset, kun taas Ukrainan ja Moldovan osalta arviot vaihtelevat huomattavasti.

Selvää kuitenkin on, että maat olisivat EU:n talousarvion nettosaajia, ja merkittävät tulonsiirrot kanavoituisivat nykymuotoisen capin kautta tuleville jäsenmaille.

Laajentuminen ei siis ole vain geopoliittinen hanke – se on myös budjettikysymys.

Tämä korostaa Euroopan unionin monivuotisen rahoituskehyksen uudistamistarvetta ja capin rakenteiden tarkistamista, jotta laajentumisen myötä EU pystyy entistä paremmin vahvistamaan omaa ruokaturvaansa ja kilpailukykyänsä.