Tutkija: Älä tee märehtijästä yksimahaista – Viet tuotannolta perustelut

Suomessa lihanaudoille ja lypsylehmille syötetään liian korkealaatuista rehua. Varsinkin maidontuotannossa ruokinta on voimaperäistä ja laidunnuksen rooli vähäinen.

"Toisenlaisella ruokinnalla naudanlihan ja maidon tuotanto voitaisiin perustella ympäristöystävällisyydellä ja huoltovarmuudella. Nyt näin ei voida väittää."

Näin totesi Luonnonvara­keskus Luken tutkija Pentti Seuri pari viikkoa sitten Ilmastoviisas karjatalous -seminaarissa Kuopiossa. Seminaarin järjestivät Luken Nurmet rahaksi ja Ilmastoviisaita ratkaisuja maaseudulle -hankkeet.

Seuri korosti, että hänen puheenvuoronsa oli "märehtijöiden puolustuspuhe".

"Kyllä, juuri näin", hän vakuuttaa puhelimitse viikkoa myöhemmin. "En hyväksy sitä, että märehtijöitä pidetään vahingollisina ilmastolle ja perustellaan sitä niiden tuottamilla metaanipäästöillä."

"Märehtijöiden ei anneta olla märehtijöitä, vaan niitä hoidetaan kuin yksimahaisia", hän tiivistää ongelman.

Nautojen rehusta 40–60 prosenttia – tilasta ja tuotantosuunnasta riippuen – on nykyään sellaista, jota voisi syöttää myös yksimahaisille.

Tällaisia rehuja ovat paitsi vilja, myös sellaiset valkuaisen lähteet, joita myös yksimahaisten elimistö pystyy hyödyntämään.

Märehtijä pystyy muuntamaan ihmiselle käyttökelvottomassa muodossa olevaa raaka-ainetta sellaiseen muotoon, jota kykenevät käyttämään myös yksimahaiset – niin ihminen kuin siat ja siipikarjakin.

Se ei ole kuitenkaan märehtijän ruuansulatuksen ainoa erikoisuus.

"Toisin kuin yksimahaiset, märehtijät eivät ole riippuvaisia valkuaisen laadusta. Ne kykenevät valmistamaan elimistössään välttämättömiä aminohappoja myös sellaisesta raaka-aineesta, josta yksimahaisen elimistö ei sitä pysty tekemään."

Seuri muistuttaa A. I. Virtasesta, joka menestyksekkäästi antoi naudoille valkuaislähteenä ureaa.

Kaiken lisäksi yksimahaiset pystyvät käyttämään syömänsä rehun tehokkaammin hyväkseen kuin kasvihuonekaasuja tuottavat märehtijät. Tällöin koko märehtijätuotanto alkaa näyttää ympäristön suhteen negatiiviselta, Seuri harmittelee.

Lihaa ja maitoa olisi mahdollista tuottaa Suomen oloissa vähäisin ulkoisin resurssein – eli niin, että tuotanto on huoltovarmuuden näkökulmasta turvattu myös poikkeusoloissa.

Nautojen nykyinen ruokavalio vie tältä kuitenkin pohjan.

Pelkästään nurmen osuutta kasvattamalla ongelmaa ei selätetä, sillä nykyisin nurmirehu tuotetaan runsailla ulkoisilla tuotantopanoksilla. Ne ovat samalla tavalla tuonnista riippuvaisia kuin viljantuotantokin.

Seurin johtopäätös on varsin tiukka:

"Maidon- ja lihantuotannon voimaperäisyys heikentää sen eettisiä ja ympäristöllisiä ulottuvuuksia."

Voimaperäisyys tuo Seurin mukaan jopa eettisesti arveluttavia piirteitä, kuten laidunnuksen puutetta ja korkean tuotoksen aiheuttamia terveys­ongelmia.

"Lypsylehmien keskimääräinen ikä on romahtanut. Vielä 30 vuotta sitten niitä pidettiin keskimäärin viisi poikimakertaa, nykyisin enää kaksi."

Seuri painottaa voimakkaasti sitä, että hän ei vastusta märehtijöihin perustuvaa tuotantoa – päinvastoin.

Ilmastokeskustelussa naudan puolustaminen on kuitenkin ongelmallista, jos ruokinnassa ei hyödynnetä märehtijöiden luontaista kykyä hyödyntää ravintonaan kuitua, jopa selluloosaa, ja heikkolaatuista valkuaista.

Kyse ei ole vähäpätöisestä asiasta tilanteessa, jossa varsinkin nautakarjatalouteen kohdistuu voimakas paine. Ilmastonmuutoksen torjunnassa naudasta on Seurin sanoin tehty suorastaan rikollinen.

Sormia napsauttamalla nautojen ruokintaa ei kuitenkaan muuteta. Intensiiviseen ruokintaan sopeutuneet märehtijät on totutettava hitaasti alempaan tuotantointensiteettiin.

Erityisesti lihantuotannossa painopistettä pitää siirtää laiduntalouteen. Viljaan perustuva ruokinta on muutettava apila­nurmirehuun.