Maatalouspolitiikalta odotetaan usein liikoja – maatilan suurimmat riskit ovat viljelijän yksityiselämässä

Maatalouspolitiikkaa kohtaan on usein kohtuuttomia toiveita, että se ratkaisisi kaikki ongelmat, sanoo tutkimusprofessori Jyrki Niemi Luonnonvarakeskuksesta (Luke).

Maatalouden haasteita ja kipukohtia ovat muun muassa tuotannon heikko kannattavuus, markkina- ja satoriskit, viljelijän heikko neuvotteluasema, ympäristö- ja ilmastokysymykset sekä rakenneuudistuksen tarve.

Niemi katsoo, että monet näistä kysymyksistä ratkeaisivat tehokkaammin markkinoilla kuin politiikalla.

Niemi puhui Maataloustieteen päivillä Helsingissä tiistaina. Päivien avauskeskustelu käytiin maatalouden kannattavuus ja huoltovarmuus -teemasta.

Tukipolitiikka on ylläpitänyt tuotantomääriä, kuten sen on ollut tarkoituskin. Tuki kuitenkin pääomittuu pellonhintaan ja valuu välikäsille ruokaketjussa. Se ei turvaa oikeudenmukaista tulonjakoa tai viljelyn kannattavuutta.

”Toimivat markkinat pikemmin kuin poliittiset toimet ovat paras tapa saavuttaa kestävä ja kilpailukykyinen maatalous”, Niemi sanoo.

Hänen mukaansa on väistämätöntä, että maataloustuilla siirrytään tukemaan julkishyödykkeitä, joilla ei ole markkinahintaa, sen sijaan että maksetaan maataloustuotteille hintatukea.

Esimerkkinä tähän on tukien kohdentaminen peltojen kasvukuntojen parantamiseen tai luonnon monimuotoisuuden ja maaseutumaiseman turvaavien toimien tukeminen.

Tuottajien neuvotteluasema ruokaketjussa on heikko.

”Tuottajien pitää päästä sopimaan yhdessä tuotantomääristä ja hinnoista”, Niemi sanoo.

Tuottajaorganisaatioiden mahdollisuuksia pitää hyödyntää nykyistä paremmin. Hän myös kehottaa tuottajia tiukentamaan otettaan heidän omistamissa elintarviketaloissa, jotta niiden tilityskyky paranisi.

Kilpailuviranomaisille Niemen viesti on turvata alan yritysten keskinäisen kilpailun tasapuolisuus. ”Viranomaiset ovat olleet enemmän huolissaan kuluttajista kuin ketjun sisäisistä vaikutuksista.”

Jos maatila menee nurin, ratkaiseva syy on yleensä tullut viljelijän omasta elämästä, sanoi MTK:n maatalousjohtaja Johan Åberg.

Isoimpia riskejä viljelijälle ovat oman terveyden tai jaksamisen menettäminen. Jos terveyteen tulee ongelmia, kuka tilaa silloin hoitaa? Näitä kysymyksiä pitäisi Åbergin mukaan miettiä enemmän.

Avioliitto sisältää ison riskin. ”Jos sen hoitaa huonosti, voi erossa mennä koko tila alta.”

Maatalouspolitiikkaan liittyviä riskejä Åberg pitää verrattain pieninä.

”Usein puhutaan, että EU:n politiikassa on suuret riskit ja koskaan ei tiedä mitä tulee. Kun katsotaan, mitä on tapahtunut, maatalouspolitiikka on ollut todella vakaata.”

Myös kansallinen maatalouspolitiikka on ollut tasaista hallituspohjasta riippumatta.

Maailmanpolitiikka oli pitkään vakaata, mutta nyt tilanne on muuttunut. Muutos alkoi 2008, kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan. Suomeen tilanne näkyi 2014 Krimin valtauksessa, kun maatalouden Venäjä-riippuvuus konkretisoitui viennin pysähtymisenä.

Nyt päällä on kustannuskriisi Venäjän hyökkäyssodan takia.

Suomessa maatalouden tuotantomäärät ovat olleet hyvin vakaat vuodesta toiseen, eikä koronapandemiakaan aiheuttanut pahempia puutteita.

Se vaikuttaa osaltaan tuottajahintoihin. Kun saatavuus on vakaa, ostajien ei tarvitse hinnoitella riskejä.

Maatalouden tuotantopanoksissa tuontiriippuvuus tuo riskejä, mutta monessa maassa ne ovat pahempia.

Åberg sanoi, että lannoitteet eivät Suomesta lopu, mutta niiden hinta on eri asia.

Tutkimusprofessori Minna Kaljonen Sykestä totesi, että ruokapolitiikka on ajateltava uusiksi. Maatalouspolitiikka on otettava enemmän osaksi muuta yhteiskuntapolitiikkaa. Ruoka on myös osa taloutta, terveyttä ja ympäristöä.

Agroekologian professori Juha Helenius näkee, että siirtyminen hajautettuun paikalliseen ruokajärjestelmään auttaisi viljelijöiden taloutta sekä ympäristöä ja huoltovarmuutta.

Paikallisesti yhdessä toimivat kasvinviljely- ja kotieläintilat sekä elintarviketeollisuus kierrättäisivät ravinteita tehokkaasti ja tuottaisivat nurmesta ja lannasta biokaasua.

Biokaasulla saataisiin energiaomavaraisuus ruokaketjuun.

Kun yhteistyö tilojen ja paikallisen teollisuuden kanssa olisi tiivistä, myös tulonjako olisi oikeudenmukaista.