Vuoden 1969 pellonvarauslaki, jota on myös pakettipeltojärjestelmäksi kutsuttu, näkyi Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) kannatuksen nousuna, todetaan Aapo Stenhammarin väitöskirjassa Esseitä rakenteellisesta ja teknologisesta murroksesta.
Tutkimus myös osoittaa, että maatilansa lain seurauksena lopettaneiden viljelijöiden lapsien elintaso nousi.
Työn ja talouden tutkimus Laboren tutkija Aapo Stenhammarin Aalto-yliopistossa elokuussa tarkastetussa väitöskirjassa tutkitaan sitä, miten rakenteelliset ja teknologiset muutokset vaikuttavat yksilöihin ja yhteiskuntaan.
Tulokset osoittavat, että vaikka taloudelliset uudistukset voivat olla hyödyllisiä pitkällä aikavälillä, niiden lyhyen aikavälin poliittiset ja sosiaaliset vaikutukset on otettava huomioon.
Pellonvarauslaki mahdollisti yli kahden hehtaarin maatilojen lopettamisen korvausta vastaan.
Vuoden 1969 pellonvarauslakia käsittelevässä osuudessa tutkimus osoittaa, että maatilansa lain takia lopettaneiden viljelijöiden lapset kouluttautuivat korkeammalle, muuttivat kaupunkeihin nuorempina ja ansaitsivat enemmän kuin verrokkinsa.
Viljelijät itse eivät muuttaneet tilan lopettamisen jälkeen, eikä lopettamisella ollut vaikutusta heidän tuloihinsa. Laki ei merkittävästi vähentänyt maatalouden ylituotantoa, vaikka se oli lain ensisijaisena tavoitteena.
Pellonvarauslaki mahdollisti yli kahden hehtaarin maatilojen lopettamisen korvausta vastaan.
Lain myötä maatilan omistaja saattoi tehdä valtion kanssa pellonvaraussopimuksen, jossa hän sitoutui jättämään pellot viljelemättä sovituksi määräajaksi ja sai siitä valtiolta rahallisen korvauksen.
Väitöskirjan mukaan pellonvarauslain poliittiset seuraukset näkyivät SMP:n kannatuksen nousuna.
Stenhammar esittää, että SMP:n nousu 1970-luvun alussa johtui etenkin viljelijöiden identiteettiin liittyvistä seikoista, joissa pellonvarauslaki koettiin loukkaavana sekä pellonvarauksen negatiivisista vaikutuksista maaseutuyhteisöihin.
Lain vastustus ei niinkään johtunut taloudellisista syistä. Uusien pellonvaraussopimusten tekeminen päättyi 1970-luvun puolivälissä.
”Väitöskirja osoittaa, että yksilöt kokevat muutokset usein vaikeina sopeutua ja siksi myös äänestävät puolueita, jotka vastustavat muutoksia.”
Stenhammar tutkii väitöksessään myös teknologiainvestointien vaikutuksia teollisuusyritysten työvoimaan.
Tulokset osoittavat, että teknologiainvestoinnit eivät vähennä työvoimaa, vaan päinvastoin lisäävät sitä, eivätkä osaamisvaatimukset muutu merkittävästi.
"Väitöskirja osoittaa, että yksilöt kokevat muutokset usein vaikeina sopeutua ja siksi myös äänestävät puolueita, jotka vastustavat muutoksia. Lisäksi opimme, että pelkästään taloudellisia tappioita hyvittämällä ei muutosvastarinta hälvene. Myös esimerkiksi työhön liittyvä identiteetti ja yhteisö täytyy huomioida”, Stenhammar sanoo.