Maatalousyrittäjät ovat väliinputoajia digitaalisessa huoltovarmuudessa − onneksi asiaan on ainakin yksi mahdollinen ratkaisu

Suo, kuokka ja Jussi… ja tietokone, älyanturit, automaatio sekä tuotannonohjausjärjestelmät. Kaukana ovat ne ajat, kun peltopalsta, kourallinen lehmiä ja omat viljelmät varmistivat perheelle hyvän elämän. Teknologia osana maatalousyrittäjyyttä on yhtä arkipäiväistä kuin muillakin aloilla.

Maatalousyrittäjät jäävät kuitenkin ulkopuolelle, kun puhutaan huoltovarmuudesta ja sen teknologiapainotteisesta tuesta.

Syytä olisi kuitenkin avata silmät. Huoltovarmuuden rakentaminen alkaa ketjun alusta, joka tukeutuu paljon enemmän teknologiaan kuin maalaisromanttisissa kuvitelmissamme ajattelemme. Se huomattiin Ukrainassa Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Suomikin on osansa itänaapurin koputtelusta saanut, mutta maatalous on näissäkin keskusteluissa unohdettu.

Kun EU:ssa säädetään uusia direktiivejä jää sielläkin perusmaatalous isojen kokonaisuuksien ulkopuolelle. Esimerkiksi NIS 2 -direktiivi asettaa reunaehtoja huoltovarmuuskriittisten alojen tietoteknisille vaatimuksille. Direktiivin tarkoituksena on varmistaa yhtäläiset käytännöt nykyaikaisen toiminnan turvaamiselle.

Direktiivissä kokonaisketjun kannalta on vaan yksi iso mutta: maatalous loistaa sielläkin poissaolollaan.

Poissaolo puolestaan johtaa siihen, ettei esimerkiksi maatalouden digitaaliselle turvallisuudelle löydy kehitysrahaa, saati resursseja. Direktiivissä huomioidaan muina aloina elintarviketeollisuus, mutta sekin käsittää vain lopputuotannon. Alkuketju ja sen yrittäjät osana kestävyysketjua on unohdettu niin kehitystoimissa kuin myös saatavilla olevassa tuessa.

Maatalousyrittäjän unohdukseen on kolme syytä.

Ensimmäinen, laajemminkin maatalouteen vaikuttava tekijä, ovat edustajamme EU:ssa. Europoliitikot tuppaavat unohtamaan, että se ruoka ei vain ilmesty kauppaan eikä trendikkäämmätkään kaurajuomat tule tyhjästä. Myöskään pelkän tuonnin varaan ei voi jättäytyä.

Kun nykypoliitikot ovat vieraantuneita maataloudesta EU:n direktiivejä kommentoidessa, unohtuu se Jussi. Tarvitaan ammattilaisia, jotka ymmärtävät maataloutta ja sen teknologiaa. Muuten jäämme päätöksissä niiden isompien jalkoihin, joiden maatalouskin on aivan eri näköistä kuin perällä Pohjolassa.

Toisena korjauskohtana olemme me tietoturva-alan ammattilaiset. Ymmärrämme hyvin bittejä ja laitteita, mutta vähän sitä, miten ehdotuksiemme vaikutukset näkyvät laajemmin. On nostettava käsi pystyyn virheen merkiksi, koska kommentoidessani mainittua direktiiviä ei maatalousyrittäjä käynyt mielessäkään.

Herääminen tapahtui vasta myöhemmin, kun tutustui lähemmin tämän päivän maatalousyrittäjän arkeen. Jotta me alan ammattilaiset voimme tarjota korjausehdotuksia, on tunnustettava oma epäonnistuminen ja se, että olemme katsoneet asioita vain suppeasta näkökulmasta.

Kolmantena kohtana on se vaikein: raha. Digitaalinen turvallisuus ei ole halpaa, eikä voi olettaa, että vastuuta jätettäisiin vain maatalousyrittäjille.

Halvalla tässä arviointien luvatussa maassa ei saa kuin arviointeja. Niiden arviointilappusten hyöty ei vaan ole kovin kummoinen yrittäjälle. On vaikea parantaa oman toiminnan kestävyyttä, jos rahaa ei ole.

Rahalliset tuet digitaalisen turvallisuuden kehittämiseen ovat nekin menneet muille tahoille. Kun maatalous, muuten kuin elintarviketuotannossa, ei ole direktiiveissä mukana, ei tukirahojakaan ole aktiivisesti ehdotettu yrittäjille. EU:ssa rahaa olisi laajemmin tarjolla, mutta se vaatisi kattojärjestöjen aktiivisempaa toimintaa ja keskitettyjä kehitysohjelmia, joista toimia ohjattaisiin yrittäjille. Nämä miljoonat valuvat nyt muille.

Maatalous on yhteiskuntamme kulmakivi, joka meidän huoltovarmuudesta ja digitaalisesta kestävyydestä puhuvien tulisi huomioida aktiivisemmin. Se rakentuu kymmenistä tuhansista yrittäjistä, joiden ei voi olettaa olevan jokaisen alan ammattilaisia. Vaikka Jussimme ovat periksiantamattomia ja taipuvaisia, on kohtuutonta jättää alkuketjun digitaalinen kestävyys heidän harteilleen.

Yksi mahdollisuus olisi alueellinen osuuskuntatyylinen toiminta, jonka kautta tarjottaisiin perustukea ja ammattiosaamista yrittäjien digitaalisen turvallisuuden parantamiseen.

Iso osa tarvittavista korjaustoimista olisi toteutettavissa, mutta yksin niiden kanssa painiminen ei. Kun voimavarat keskitetään ja ohjeistukset ovat arkikielisempiä, ketjun alkupäätä pystyttäisiin vahvistamaan niin teknisesti kuin myös hakemalla kehitysvaroja EU:sta.

Poliitikkojemme suuntaan kuitenkin kysymys: kuka uskaltaa ottaa EU:ssa maataloutemme digitalisaation huomioon?

Niko Marjomaa

tietoturvajohtaja

Espoo