Ojasta allikkoon ‒ Erotatko pienvedet ja tiedätkö, kuinka suuret suojavyöhykkeet niihin on jätettävä?

Metsänomistajan on hyvä tietää, löytyykö omasta metsästä pienvesiä tai muita erityisen arvokkaita luontokohteita. Hakkuita suunnitellessa tällaiset kohteet vaativat erityistä huomiota.

Pienvedet muodostavat poikkeuksellisen elinympäristön niin kasvi- kuin eläinlajeille. Suomen pienvedet ovat kuitenkin huonossa kunnossa. Niiden kunto on heikentynyt muun muassa ojituksen takia. Siksi onkin entistä tärkeämpää pitää huolta jäljelle jääneistä vesistöistä.

Pienvesien elinympäristö poikkeaa monin tavoin muusta metsästä. Pienvesiä ympäröivä puusto varjostaa kohdetta tasaten sen lämpötilaa. Usein niiden läheisyydessä on erirakenteista puustoa, mikä lisää kohteen monimuotoisuutta. Monet uhanalaiset lajit suosivat tasaisempia olosuhteita, viileyttä, varjoisuutta ja kosteutta.

Allikko on lähde, jossa on selkeä vesiallas. Kuva: Anu Kovalainen

Lähteitä on Suomessa vähän ja ne ovat huonossa kunnossa. Viime vuosisadalla lähteitä kuivatettiin kaivamalla ojia johtamaan niistä vesi pois.

Lähteitä on erilaisia. On allikoita, heteikköjä ja lähdepuroja. Näiden lisäksi tihkupinnat voidaan laskea lähteiksi.

Allikossa on selkeä allas, johon vesi purkautuu. Heteikkö on vetinen ja pehmeä suoalue, jossa pohjavettä pulppuilee pintaan. Purolähde on niin runsastuottoinen lähde, että siitä muodostuu suoraan puro. Tihkupinta taas on alue, johon vei tihkuu maan pinnalle laajoilta alueilta. Tihkupinnoilla ei yleensä ole yhtä selkeää avovesialuetta.

Lähteet ovat monin tavoin poikkeuksellisia kohteita. Maan alta pulppuava vesi pysyy vuoden ympäri saman lämpöisenä. Kesäisin lähteiden läheisyydessä on viileä ja talvisin voi olla, että lähde ei jäädy kovasta pakkasesta huolimatta.

Puron yli on rakennettu kivinen silta tietä varten. Kuva: Anu Kovalainen

Mitä eroa norolla ja purolla sitten on? Helpoimmillaan nämä ovat yksinkertaista erottaa. Noro on puroa pienempi virtaava vesi. Noron valuma-alue on alle 10 neliökilometriä, kun taas puron alle 100 neliökilometriä. Noro on kausikuiva, eli se usein kuivuu kuivina ajanjaksoina, kun taas purossa virtaa vesi lähtökohtaisesti aina.

Jos pienen virtaavan veden uoma katkeaa ja alkaa yhtäkkiä kulkemaan maan alla, on kyseessä noro. Vesilain määritelmien mukaan puro on virtavesi, kun taas noro on vesiluontotyyppi.

Norot ovat pienempiä kuin purot, ne mutkittelevat paljon ja ne saattavat kulkea osittain maan alla. Kuva: Anu Kovalainen

Usein oja on helppo erottaa norosta, vaikka niiden kokoluokat lähentelevätkin toisiaan. Ojat ovat lähes viivasuoria ja ojan kaivamisesta on lähes väistämättä jäänyt jälkiä, kuten maakasoja.

Lähde, noro ja puro ovat kaikki metsälain kymmenennen pykälän kohteita. Se tarkoittaa, että ne ovat erityisen tärkeitä luontokohteita. Niiden läheisyydessä metsän käsittely vaatii erityistä huomiota. Vastuu lakisääteisten luontokohteiden huomioimisesta on metsänomistajalla, metsän hakkaajalla sekä hakkuun suunnittelijalla.

Vesi pysyy kirkkaana ja puhtaana, jos pienvesiin ei pääse valumaan ravinteita. Kuva: Anu Kovalainen

Metsälain kymmenennen pykälän kohteisiin suositellaan jättämään puuston keskipituuden mittainen suojavyöhyke kohteen molemmille puolille.

Suojavyöhykkeelle ei saa ajaa koneella, maanpintaa ei saa paljastaa, sitä ei saa lannoittaa, eikä sinne saa kasata hakkuutähteitä. Kevyet poimintahakkuut ovat kuitenkin joissain tapauksissa sallittuja. Suojavyöhykkeet jätetään, jotta veteen ei valuisi ravinteita. Kasvien ja puiden juuret pidättävät ravinteita valumasta vesistöön ja sen myötä vesistö pysyy puhtaampana ja vesi kirkkaampana.

Sertifikaateilla on omat suojavyöhykkeiden minimirajat luonnontilaisia tai sen kaltaisia puroja, noroja ja lähteitä varten. PEFC:n mukaan suojavyöhykkeen on oltava kapeimmillaan viisi metriä, mutta keskimäärin 10 metriä. FSC vaatii 20 metrin suojavyöhykkeitä yllä mainittuihin kohteisiin. Lisäksi FSC vaatii 10 metrin vyöhykettä, jonka täytyy pysyä peitteisenä hakkuista huolimatta.