Järkeä tilkkutäkkiin

Kuvittele siirtyväsi satunnaiseen paikkaan Suomessa. Päädyt todennäköisesti metsään, jonka puista suuri osa on suunnilleen saman ikäisiä ja enemmistö samaa puulajiakin.

Sekin on todennäköistä, että paikalta ei tarvitse kävellä muutamaa sataa metriä kauemmas, kunnes metsä vaihtuu selvästi toisenlaiseksi: männikkö kuusikoksi, taimikko harvennusmetsäksi tai kallio ojikoksi.

Ilmakuvasta metsien rakenteen huomaa vielä selvemmin kuin maastosta: Metsä kasvaa metsiköittäin, kuvioina. Kuvioita sopii Suomen metsiin noin 20 miljoonaa kappaletta. Keskimääräisen metsänomistajan tilaan kuuluu muutama kymmenen kuviota.

Metsien muuttuminen selväpiirteisiksi metsäkuvioiksi alkoi toisen maailmansodan jälkeen, kun Suomessa siirryttiin poimintahakkuista avohakkuisiin. Siirtymä kesti vuosikymmeniä. Nyt sellaiset metsäalueet ovat jo harvassa, joilta kuvioita ei olisi helppo havaita.

Metsäkeskuksen metsänhoidon johtava asiantuntija Markku Remes on nähnyt muutoksen työuransa aikana.

”Silloin kun aloitin, oli vielä isoja metsäkuvioita, joista hakattiin vain osa. Metsänomistaja saattoi haluta myydä vaikka 300 kuutiota puuta. Sitten arvioitiin, minkä kokoiselta aukolta se kertyisi. Nyt metsien pirstaloituminen on selvästi näkyvissä. Kuvioiden rajat näkyvät maastossa.”

Metsäkeskukselle ilmoitettujen avohakkuiden keskikoko oli Remeksen mukaan viime vuonna 1,5 hehtaaria. Yksityismetsissä ala on pienempi, valtiolla noin kaksinkertainen.

Pohjois- ja Etelä-Suomen välillä on eroa. Kymenlaaksossa tehtiin pienimmät, keskimäärin 1,15 hehtaarin aukot, Lapissa aukon koko oli keskimäärin kolme hehtaaria.

Kaikkein suurimmat avohakkuut ilmoitettiin valtion metsissä Lapissa, keskimäärin kuusi hehtaaria.

Juhani Stjernvall rajaa päätehakkuut yleensä yhden tai parin hehtaarin laajuisiksi, harvennuskuviot suuremmiksi. Säännöllisille metsätuloille on käyttöä sukutilan rakennusten kunnossa pitämiseksi. 

Kuvioiden koko on pysynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana hyvin tasaisena.

Vakiintunut kuviokoko juontuu kahdesta seikasta: maaston piirteistä ja omistusrakenteesta.

Etelä-Suomen rehevillä mailla erilaisten kasvupaikkojen vaihtelu on voimakkaampaa kuin Pohjois-Suomessa.

Tilakootkin ovat suurempia pohjoisessa. Kun metsätila on pieni, kerralla hakattavat alat jäävät pieniksi. Etelän tiheät tukkimetsät mahdollistavat pienemmät päätehakkuuleimikot myös talouden näkökulmasta, kun puuta kertyy pieneltäkin alalta riittävästi.

Tilastoja tutkiessa pitää muistaa, että metsänkäyttöilmoitusten mukaisia kuvioita saatetaan hakata kerralla tai lähes samaan aikaan useita. Maastossa yhtenäinen aukko voi jakautua useiden omistajien useille eri kuvioille.

Tämän vuoksi hakkuualojen todellinen keskipinta-ala on suurempi, kuin mitä metsänkäyttöilmoituksista voi päätellä.

Suurta kuvaa se ei muuta. Hakkuuaukeat eivät Suomessa jatku silmänkantamattomiin, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.

Olemme tottuneet tähän, mutta onko se järkevää?

Saksalaista turistia meikäläinen, muutaman hehtaarin aukko voi jo hirvittää. Toisten maiden näkökulmasta touhumme vaikuttavat puolestaan piperrykseltä.

Kun Kanadassa metsään hakataan aukko, sen pinta-ala on helposti neliökilometri, eli sata hehtaaria. Suomessa näin laaja hakkuu on sallittu mutta harvinainen näkymä.

Noin 130 hehtaarin laajuinen, aurinkovoimalaa varten tehty hakkuu Hangossa päätyi viime talvena suurimpien uutisvälineiden pääotsikoihin.

Metsiin jo valmiiksi hakattujen kuvioiden, omistusrakenteen ja yleisen mielipiteen takia jättiläisaukot pysynevät harvinaisuuksina, mutta kyllä kuvioita silti sietää miettiä.

Todellinen hakkuuaukeiden koko on suurempi, kuin mitä metsänkäyttöilmoituksista voi päätellä. Se johtuu siitä, että hakkuisiin päätyy vierekkäisiä kuvioita samalta tai usealta eri omistajalta. 

Sysmässä metsää omistavan Juhani Stjernvallin mielestä Metsäkeskuksen tuottama metsävaratieto tuottaa turhan pieniä kuvioita. Oman metsäsuunnitelmansa Stjernvall on teettänyt sillä ajatuksella, että kuviot vastaavat järkevän kokoisia leimikoita.

”Metsävaratietoon verrattuna minun kuvioni ovat isompia ja niitä on vähemmän. Kun esimerkiksi tien vieressä metsä on molemmin puolin puustoltaan samanlaista ja kesäkorjuukelpoista, en näe, miksi se pitäisi pilkkoa useaksi kuvioksi.”

Stjernvall löytää suurista kuvioista etuja myös luonnon kannalta.

Hän esittelee metsätien äärellä kasvavaa nuorta kuusikkoa, jonka takana erottuu joukko korkeita haapoja. Sen perässä on lisää kuusikkoa.

Metsävaratiedon perusteella tässä olisi kolme kuviota: kaksi kuusikkoa ja yksi alle hehtaarin lehtipuumetsikkö. Jos ne käsitellään kuvio kerrallaan, jokaiselle pitäisi miettiä erikseen säästöpuut. Pienelle haavikolle kuusialikasvoksella voi olla vaikea löytää ostajaa.

Kuviot yhdistämällä koko haaparyhmä saa jäädä pysyväksi säästöpuualaksi laajan ensiharvennuskuvion sisälle.

Pienestä lehtipuulaikusta voi kuvioita yhdistämällä tehdä pysyvän säästöpuuryhmän. 

Kun Stjernvall osti metsät vanhemmiltaan vuonna 2010, päätehakkuuikäisiä metsiä oli melko paljon. Sukupolvenvaihdoksen jälkeen hakkuurästejä on hakattu pois.

Päätehakkuun kokoa Stjernvall ei kuitenkaan pyri maksimoimaan, koska se teettäisi liikaa metsänhoitotöitä kerralla.

”Jos on iso päätehakkuualue, olen uudistanut sitä vähän kerrallaan, yhdestä kahteen hehtaaria vuoden tai kahden välein. Kun tekee itse istutus- ja raivaustöitä, pienen aukon kanssa pääsee vähemmällä.”

Kun vaiheittain uudistetut metsät ovat varttuneet, ne voi harvennushakkuissa käsitellä taas yhtenä, laajana kuviona.

Kuusikossa harvennuksen ajoittaminen ei ole vuoden tai viidenkään päälle tarkkaa. Keskenään eri-ikäisiä, vierekkäisiä harvennuskuvioita on helppo yhdistää yhdeksi.

”Mänty ja koivu ovat herkempiä. Ne eivät toivu kunnolla, jos metsä on päässyt liian tiheäksi.”

Juhani Stjernvallin teettämässä metsäsuunnitelmassa on huomattavasti vähemmän kuvioita kuin Metsäkeskuksen metsävaratiedoissa. Kuva: Sanne Katainen

Stjernvall osaa katsoa metsäänsä monesta näkökulmasta, sillä hän työskentelee Versowoodin puunostajana.

Yhtiölle isojen kuvioiden etu on, että hakkuut ja ajo voidaan ajoittaa ja suunnata sen mukaan, mitä puulajia sahalla juuri tarvitaan.

Stjernvallin metsäsuunnitelman on laatinut Markku Nieminen metsänhoitoyhdistys Päijät-Hämeestä.

”Kuvioiden koko on ollut hyvin ajankohtainen aihe viime aikoina, siinä on montakin eri tekijää”, Nieminen kertoo.

Yksi syy kuvioiden uudelleen rajaamiselle on ilmastonmuutos. Kun äärimmäiset säät lisääntyvät, puut ovat entistä suuremmassa vaarassa kaatua myrskytuulissa. Se puolestaan lisää hyönteistuhojen riskiä.

”Uudistamiskuvioita mietitään järkevästi, ettei tule myrskylle alttiita kohtia. Kuvioita voi esimerkiksi yhdistellä, ettei jokin varttuneempi metsikkö jää yksikseen tuulen armoille.”

Myrskytuhojen välttämiseksi huomioidaan esimerkiksi mäet: metsän reunaa ei kannata jättää tuulen pieksämään rinteeseen.

Niemisen tyypillinen tapaus on pienehkö, 20 hehtaarin tila, jolta löytyy suhteellisen paljon kuvioita. Pienimmillään ne ovat vain 0,1 hehtaarin kokoisia.

”On istuteltu pieniäkin alueita, esimerkiksi kuuselle viljelty. Niitä pitää jossain vaiheessa pyrkiä yhdistämään”, Nieminen toteaa.

Menneiden polvien hankintahakkaajien jäljiltä perintömetsästä voi löytyä pienipiirteisyyttä, jonka kanssa pystykaupoilla ei pärjää.

Jos kuviokoko on kovin pieni, metsätalouden kannattavuus kärsii. Pienet puuerät eivät kiinnosta ostajia. Korjuusta tulee kallista, jos koneet pitää tuoda paikalle jokaista pientä rupeamaa varten erikseen.

Pyy välttelee avoimia alueita, mutta tarvitsee toisaalta lehtipuita, joiden uudistumisen hakkuut mahdollistavat. Kuva: Jyrki Jalkanen

Suuruuden taloudelliset edut on helppo ymmärtää, mutta miltä asia näyttää luonnon eliöiden näkökulmasta? Onko yksi iso aukko parempi kuin monta pientä, vai koituuko laajuudesta vahinkoa?

Se riippuu leimikon tilanteesta suhteessa ympäröivään maisemaan, sanoo luonnonhoidon johtava asiantuntija Lauri Saaristo Tapiosta.

”Jos oma leimikko on esimerkiksi ainut varttunut, päätehakkuuikäinen metsikkö neliökilometrin ruudulla, sen hakkaaminen kerralla vie elinmahdollisuudet varttuneen metsän lajeilta koko neliökilometriltä.”

Viime vuosina on havaittu varttuneissa metsissä viihtyvien tiaislajien harvinaistuneen. Esimerkiksi hömötiainen ja töyhtötiainen tarvitsevat ympärilleen riittävän vanhoja puita, joiden runkojen uurteisiin ne säilövät hyönteisiä talviravinnokseen.

”Metsikkö voi olla alueellaan tiaisten viimeinen talvivarastometsä. Silloin se kannattaisi niitä ajatellen uudistaa mieluummin useassa erässä ja antaa ympäröivän metsän varttua, kunnes sinnekin tulee uurteista kaarnaa ja jäkäliä.”

Yleensä kuviokokoa ratkaisevampaa on Saariston mukaan se, miten luonnolle tärkeitä piirteitä pystytään säilyttämään kuvioiden sisällä.

Esimerkiksi vanhojen puuyksilöiden, lahopuun ja lehtipuiden säilyminen on tärkeää kaikkialla.

Joillekin lajeille kuvion koolla on väliä ainakin siinä vaiheessa, kun kuvio on hakattu aukeaksi.

”Metsäluonnossamme on hyvin erilaisia lajeja. On lintuja ja joitakin nisäkkäitä, jotka käyttävät koko maisemaa.Tällaisille lajeille maiseman metsiköiden rakenne saattaa olla hyvinkin ratkaiseva”, Saaristo sanoo.

Esimerkiksi liito-oravan elinvaatimukset tunnetaan tarkkaan. Naaraan elinpiiri on vajaat kymmenen hehtaaria, ja koiras liikkuu usean kymmenen hehtaarin alueella. Siksi liito-oravan elinpiirillä pitää säästää tärkeät pesähaavat ja liikkumisen turvaavat suuret puut.

”Kun liito-orava liikkuu ja tarvitsee siihen pystypuustoa, avoalueista voi muodostua sille fyysisiä liikkumisesteitä.”

Hömötiainen varastoi ravintoa talven varrelle vanhojen puiden kaarnaan. Kuva: Heikki Willamo

Myös pyy tarvitsee sopivaa pienipiirteisyyttä mutta eri logiikalla kuin liito-orava.

”Pyyt välttelevät aukeita alueita. Siitä ei pysty millään kulkuyhteyspuilla huolehtimaan, vaan pitää turvata pyyn liikkumisen mahdollistava maisema. Kuviokoko vaikuttaa siihen avovaiheen ajan.”

Vaikka pyy välttää aukeita, se hyötyy toisaalta hakkuiden jälkeen tulevista vaiheista kuten leppäpusikoista. Pyytä voisi luonnehtia pienipiirteisen mutta aktiivisen metsätalouden ystäväksi.

Jotkin lajit tarvitsevat jatkuvasti varjoa ja suojaa. Siksi esimerkiksi luonnontilaiset puronvarret on suojeltu metsälaissa. Luonnon kannalta rajauksen tulisi olla riittävän laaja, jotta avoalueilla viihtyvä kasvillisuus ei pääsisi valtaamaan tilaa herkemmiltä lajeilta.

”Sinne ei haluta avoalueiden heiniä, jotka tukahduttavat purosammalia ja lahopuilla kasvavia sammalia. Siksi reunavaikutuksia yritetään minimoida.”

Vähiten metsänreunaa syntyy, jos aukkoa ei tehdä lainkaan. Se olisi tavallaan paluuta lähtöruutuun. Ennen nykymuotoista metsätaloutta kuvioita saattoi esiintyä metsänhoitajien papereissa, mutta maastossa rajat olivat häilyviä.

Poimintahakkuu tuskin palaa valtamenetelmäksi eikä se monesti olisi taloudellisesti järkevää, mutta jatkuvapeitteinen metsänkasvatus voisi monin paikoin lieventää avohakkuista aiheutuvia haittoja.

”Etelä-Suomessa suojelupinta-ala ja jatkuvapeitteisen kasvatuksen osuus ovat pieniä. Ekologiselta kannalta olisi hyvä, että jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen pinta-alaosuus kasvaisi.”