Uskaltaako kukaan pidentää kiertoaikoja, jos yli satavuotiaan metsän kaataminen ylittää uutiskynnyksen?

Puolisoni synnyinkunta sai viime viikolla valtakunnallista huomiota, kun Yle uutisoi Kärsämäen seurakunnan metsiin suunnitelluista avohakkuista.

Verkossa juttu oli otsikoitu raflaavasti: Kärsämäen seurakunta hakkaa vanhaa metsää saadakseen ruumis­huoneen. Mikä mehukas ristiriita – elollinen luonto kaadetaan matalaksi, jotta ihmisvainajat mahtuvat odottamaan hautaamista.

Ihmettelen valtavaa haloota, joka pienen seurakunnan hakkuista syntyi. Kyse ei ollut mistään poikkeuksellisen suurista hakkuualoista.

Seurakunta suunnitteli kahta eri osassa kuntaa sijaitsevaa avohakkuuta, joiden pinta-alat olivat 5,5 ja 8 hehtaaria.

Uudistushakkuukuviot ovat Suomessa keskimäärin 1,5 hehtaarin kokoisia, valtion mailla keskikoko on noin kolme hehtaaria. Todellisuudessa aukot ovat isompia, sillä metsäkuvioita usein yhdistellään.

Pohjois-Suomessa ei ole harvinaista, että aukot ovat kymmeniäkin hehtaareja.

Tammikuussa Yle uutisoi yli sadan hehtaarin päätehakkuusta Hangossa, mikä syystäkin ylitti uutiskynnyksen, varsinkin kun kyse oli yksityismaasta lähellä asutusta.

Seurakunnan hakkuita on helppo haukkua, sillä kritiikki ei kohdistu yksittäiseen henkilöön, vaan yhteisöön. Lisäksi voidaan vedota tunteisiin. Ikään kuin olisi pyhäinhäväistys, että kirkko laittaa rungot rahoiksi.

Pohjois-Pohjanmaan Kärsämäellä asuu on noin 2 500 ihmistä. Heistä 30 prosenttia on yli 64-vuotiaita.

Moni pieni kunta ja seurakunta kamppailee vähenevien verotulojen kanssa. Itä- ja Pohjois-Suomessa on tyypillistä, että seurakunta omistaa huomattavan määrän maata. Kirkkojen korjaus- ja lämmityskuluja katetaan usein puunmyyntituloilla.

On täysin ymmärrettävää, että itselle rakkaan metsän hakkuu harmittaa. Myös huoli luontokadosta on aiheellinen.

Minusta huomionarvoista on kuitenkin se, että Kärsämäen seurakunta on jo aiempina vuosina suojellut noin viisikymmentä hehtaaria metsää. Se on noin seitsemän prosenttia seurakunnan omistamasta seitsemästäsadasta hehtaarista.

Viime aikoina metsäalan seminaareissa on puhuttu paljon kiertoaikojen pidentämisestä. Siihen kannustetaan, jotta metsien hiilivarasto kasvaisi. Se myös hyödyttää peitteisyyttä vaativia eliölajeja.

Kärsämäen kohteissa puusto on yli satavuotiasta, jopa 120-vuotiasta.

Ennen metsälain uudistusta uudistuskypsyys määriteltiin joko rinnankorkeusläpimitan tai iän mukaan. Pohjois-Suomessa oli tyypillistä, että metsät tulivat uudistuskypsiksi vasta satavuotiaina. Sitä nuorempia ei saanut avohakata.

Nyt rajoista on luovuttu, ja metsän voi hakata paljaaksi milloin vain.

Pelkään, että vastaisuudessa osa metsänomistajista kaataa metsät yhä nuorempana, jotta kukaan ei ehtisi moralisoida vanhan metsän hakkuusta.

Moraalisaarnat pitäisi kohdistaa heihin, jotka hakkaavat 60-vuotiaat metsänsä nurin.