Suometsien hoidon tulevaisuus: Ojien kaivaminen vaihtuu kaivuun välttelyksi

Lähes sadan vuoden ajan, etenkin 1950–1970-luvuilla, suomalaiset tekivät kaikkensa muuttaakseen hyödyttömiä soita tuottavaksi metsämaaksi. Tässä onnistuttiin hämmästyttävän hyvin. Lapiomiesten, kaivurien ja valtion tukien avulla ojitettiin 5,6 miljoonaa hehtaaria suota metsäksi, mikä merkitsi valtavaa lisäystä maamme metsäpinta-alaan. Tästä määrästä 0,7 miljoonaa hehtaaria alunperin ohuttturpeista suota on vuosikymmenten mittaan muuttunut jo kangasmaaksi, joten metsäojitettuja turvemaita on jäljellä 4,9 miljoonaa hehtaaria.

Viime vuosina suometsien tilanne on kääntynyt kuitenkin epävarmaksi. Puhutaan vesistö- ja ilmastopäästöistä, korjuuongelmista ja siirtymisestä jatkuvaan kasvatukseen.

Suometsien hoidon kehittämisessä elämäntyönsä tehnyt erikoistutkija Markku Saarinen Luonnonvarakeskuksesta on vakuuttunut siitä, että näiden metsien hoito tulee vääjäämättä muuttumaan. Rumasti sanottuna rehevät ojitusalueet ovat suomalaisen metsätalouden merkittävin ympäristöongelma. Positiivista on, että oikeanlaisilla toimilla ongelmia pystytään kyllä taklaamaan.

"Soiden ojittamiseen on pantu hirveästi rahaa, mutta nyt kun puustoissa olisi harvennettavaa ja päätehakattavaa, ihmetelläänkin, mitä tehdä. Miten tälle valtavalle kansalliselle investoinnille käy? Tuotosta pitäisi hyödyntää, mutta samanaikaisesti aiheutetaan ympäristöongelmia", Saarinen pohtii.

Jotta puut kasvaisivat, ojat on pidettävä kunnossa. Ojien perkaus aiheuttaa kiintoaineksen ja ravinteiden päästöjä siellä, mihin vesi virtaa, vaikka ongelmia pyritään hillitsemään laskeutusaltailla ja pintavalutuskentillä. Lisää päänsärkyä koituu ojitusalueen pohjavesipinnan vaihtelusta. Jos vesi nousee liian korkealle, pintaturve joutuu hapettomaan tilaan ja ojitusalueelta valuviin vesiin liukenee haitallisia päästöjä. Jos pohjavesi taas painuu kovin syvälle, turve alkaa kuivuessaan ja hajotessaan päästää ilmakehälle haitallisia kaasuja taivaalle.

Tutkijoiden paras nyrkkisääntö suometsien tulevaan hoitoon perustuu nyt siihen, että veden pinta tulisi koettaa pitää mahdollisimman tasaisena. Ei äkillisiä nousuja tai laskuja, vaan mahdollisimman vakaa tilanne, joka hyödyttäisi myös puustoa.

Ojitusalueiden veden pinta tulisi pitää 30–40 sentin syvyydellä, Markku Saarinen sanoo. Näin puunjuurille riittää tilaa pinnan yläpuolella, mutta paksu turve on säilyy turvassa hajoamiselta. Kuva: Mika Ankkuri / Kuvakartano

Avainsana on haihdunta. Saarisen mukaan vasta 1990-luvulta lähtien on ymmärretty, että myös puilla – ei vain ojilla – on suuri merkitys vesitaloudelle. Puut imevät vettä juurillaan ja pitävät kosteutta tasaisena. "Ojia ei ole tarpeen perata, jos pelkällä puustolla saadaan aikaan riittävä haihdutus. Jaksollisessa metsänkasvatuksessa päätehakkuun jälkeisen taimikon haihdunta ei kuitenkaan riitä, joten ojat on perattava päätehakkuun ja usein myös ensiharvennuksen yhteydessä."

Tämän vuoksi ratkaisuksi esitetään jatkuvaa kasvatusta tai ainakin jonkinlaista peitteisyyttä. "Korpikuusikoiden koealueilla on saatu vesi pysymään 30–40 sentin tasolla sadannaltaan keskimääräisen kasvukauden aikana, vaikka on jätetty harva, 100–150 kuusirungon valtapuusto alikasvoskuusineen. Edellytyksenä on kuitenkin, että ojat olivat syvyydeltään vähintään 50-senttiset", Saarinen kertoo.

Männiköissä poimintahakkuu ei toimi, joten sinne ehdotetaan pienaukko- tai kaistalehakkuita. "Mäntyvaltaisilla rämeillä ojia pitää jossain vaiheessa kunnostaa. Siihen en usko, että pitkällä, vuosikymmenien tähtäimellä selvittäisiin kokonaan ilman kunnostusojituksia millään metsänhoitomenetelmillä. Viljavilla soilla tarvitaan jossain vaiheessa vähintään laskuojien perkausta ja karuimmilla perkausta myös osalla sarkaojaverkostoa", Saarinen arvelee.

"Joka tapauksessa mäntyvaltaiset suometsät ovat ainakin hiilidioksidipäästöjen kannalta aivan eri maailmassa kuin viljavat kuusen kasvualueet. Hiilidioksidi- ja vesistöpäästöt koskevat pääosin kuusta kasvavia mustikka- ja ruohoturvekankaita."

Suomen valtio, joka on vuosikymmenien ajan rahoittanut ojien suunnittelua ja kaivamista, ryhtyy nyt uudessa metka-tukijärjestelmässä rahoittamaan suometsien kokonaisvaltaisten hoitosuunnitelmien tekoa. Tämän toivotaan ohjaavan metsänomistajia uudenlaisiin toimintatapoihin. Siirtymä jatkuvapeitteisiin metsänkasvatuksen menetelmiin voi kuitenkin olla pitkä ja hidas. "Jos esimerkiksi korpikuusikossa tehdään jatkuvaan kasvatukseen tähtäävä siirtymävaiheen yläharvennus, metsä voi olla vielä vuosikymmeniä siirtymävaiheessa riippuen aloitusvaiheen puuston rakenteesta."

Tässä kuvassa näkyvät kaliumin puutoksen oireet. Neulaset kellastuvat uusimpien vuosikasvujen takana. Ravinnnepuutokset ovat suometsissä yleisiä, koska ravinteita on kulkeutunut ojitusvesien mukana pois. Kaliumin ja fosforin puutteeseen auttaa tuhkalannoitus. 

Metsäammattilaisista yritetään puolestaan koulia uudenlaisen suometsänhoidon erityisasiantuntijoita. Urakka ei ole helppo: kivennäismaiden metsänhoito on lastenleikkiä soihin verrattuna. Yhtälöä vaikeuttaa vielä se, että usein ojitusalueilla on paljon pieniä palstoja ja omistajia.

Suometsissä on kuitenkin paljon potentiaalia. "Niissä hakkuumahdollisuudet ovat olleet vuosia suuremmat kuin toteutuneet korjuumäärät. Osa metsäammattilaisista vähän vierastaa ojitusalueita eivätkä he tunne niiden kasvupaikkoja. Puun tarve on kuitenkin niin suurta, että suometsiin on pakko mennä", Saarinen miettii.