Tuore erätarkastaja uskoo, ettei suurpetojen laitonta metsästystä hyväksytä pikkupaikkakunnilla, vaikka ilmoituskynnys voi olla korkea

Eränkävijä voi tätä nykyä törmätä Kainuun korvessa uuteen erätarkastajaan. Lakia ja järjestystä luonnossa valvoo nyt kajaanilainen Miska Puumala. Hän tosin aloitti virantoimituksensa vasta 1. huhtikuuta, joten työnsä tiimoilta hän ei ole vielä paljon ehtinyt maastossa aikaa viettää.

Puumala kertoo hakeneensa Kainuun erätarkastajan virkaa ensimmäisen kerran vuonna 2008. Tuolloin ei lykästänyt, mutta nyt 16 vuotta myöhemmin odotus viimein palkittiin, kun virka aukesi eläköitymisen vuoksi uudelleen.

”Se oli pitkä työnhakuprojekti. Nyt tuntuu pitkästä aikaa siltä, ettei tarvitse töitä katsella.”

Puumala on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta Evijärveltä. Hän on koulutukseltaan poliisi, aivan kuten erävalvontalaki erätarkastajan kelpoisuudeksi edellyttää. Hän valmistui poliisikoulusta vuonna 2002 ja työskenteli uransa ensimmäiset vuodet Vaasan seudulla.

Puumalan osaaminen ei rajoitu kuitenkaan yksin lainvalvontaan, vaan hän on myös valokuvaaja. Se on toiminut hyvänä vastapainona poliisin työlle. Valmis valokuva on konkreettinen työn tulos, jonka näkee omin silmin. Se palkitsee.

Lehtikuvaus muuttui Puumalan leipätyöksi, kun hän sai vakinaisen paikan sanomalehti Pohjalaisen valokuvaajana vuonna 2006.

Pikkuhiljaa katse kuitenkin kääntyi Pohjanmaalta vaimon kotiseuduille Kainuun suuntaan. Vakituinen työ lehtikuvaajana sai vuorostaan jäädä taakse, kun Puumala muutti perheineen vuoden 2009 lopussa Kajaaniin.

Kyseessä oli hyppy tuntemattomaan. Tiedossa ei ollut työpaikkaa, ja Kajaanissa Puumala oli omien sanojensa mukaan käynytkin vain pari kertaa. Hän on kuitenkin perusluonteeltaan optimistinen ihminen ja tarttuu eteensä tuleviin tilaisuuksiin.

Poliisin työn ohella Miska Puumala on tehnyt myös vuosien ajan töitä valokuvaajana. Hän on kuvannut esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuuteen. Kuva: Timo Heikkala

Puumala itse arvelee pohjan elämänasenteelleen syntyneen lapsuudenkotinsa naapurissa asuneelta maatilan isännältä. Tämä tarjosi vasta noin 10 vuoden vanhalle Miska-pojalle työtä – ja mikä tärkeintä vastuuta.

”Hän kannusti tekemään. Jos rikoin traktorin ajamalle sen puuhun, koska jalka ei yltänyt jarrulle, hän ei suuttunut. Sieltä se varmaan tulee, että uskaltaa tehdä.”

Kajaanissa Puumala aloitti elonsa koti-isänä, mutta työllistyi silloiseen liikkuvaan poliisiin parin vuoden jälkeen. Paljon muutakin on vuosien varrelle mahtunut.

Päätyön rinnalla on aina kulkenut sivutoiminen lehtikuvaajan työ, mutta Puumala hankki myös kolmannen ammatin. Hän valmistui talonrakentajaksi vuonna 2022.

Vanha työ poliisina oli Puumalalle mieluisaa, vaikka hän onkin pitänyt silmiään auki uusia mahdollisuuksia varten. Työn luonne muovasi erityistä yhteishenkeä kollegoiden keskuuteen. ”Siviili-ihmiset eivät vain joudu sellaisiin tilanteisiin”, Puumala kuvailee. Kuva: Timo Heikkala

Valmistumisen jälkeen virkavapaa poliisin työstä mahdollisti uuden ammatin harjoittamisen. Hän on pystyttänyt talopaketteja aliurakoitsijana, ja onpa hän ehtinyt ajaa myös metsäkonetta hiljaisemman rakennussesongin aikana.

Poliisi-valokuvaaja-rakennusmieheltä on suorastaan pakko kysyä, onko jotain, mitä hän ei osaisi tehdä. Vastaukseksi hän heittää kieli poskella ”tapetointi”. Sitä hän ei ainakaan ole koskaan kokeillut.

Luonnossa liikkuminen on tuttua Puumalalle. Erityisesti linnut ovat kiehtoneet häntä jo lapsesta asti. Kouluikäisenä hän tapasi kammeta itsensä pellon laitaan pakkasaamun ensi tunneille katsomaan teerien soidinmenoja. Ponnistelua se tosin aamu-uniselta nuorukaiselta vaati.

Metsästäjäksi Puumala ei itseään varsinaisesti lue, vaikka harrastaakin suomenajokoiria ja jänismetsällä tulee harvakseltaan käytyä.

”Ei se ole metsästäjä. Ehkä se on tarkkailija”, hän kuvailee omaa rooliaan luonnossa.

Kunnioitus luontoa ja eläimiä kohtaan on mukana aina, kulkipa Puumala luonnossa kiikarin tai haulikon kanssa.

Suorittaminen ei kuulu Puumalan luontoharrastukseen. Hän ottaa vastaan sen, mitä luonto eteen tuo; hän ei kulje bongaamassa harvinaisia lajeja tai kerää ”pinnoja” havainnoistaan.

Hän nostaa esiin vajaan vuoden takaisen tapauksen, kun lintuharrastajat ympäri maan rynnistivät Kajaaniin bongaamaan Suomessa vain kolmesti aiemmin tavattua pohjoisafrikkalaista lintua.

”Jos kesäiltana rantasaunan laiturilta näkee kalalokin, se voi olla yhtä hieno kokemus kuin nähdä vihermehiläissyöjä.”

Lintujen rengastaminen on ollut Puumalan harrastus yli 20 vuotta. Hänellä on pesäpoikaslupa, eli muutamia petolintulajeja lukuun ottamatta hän saa rengastaa kaikkia Suomen lintulajeja.

Palkitsevaa on, kun omin käsin rengastetusta linnusta tulee havaintotieto toiselta puolelta maapalloa. Puumala on esimerkiksi saanut monena vuonna Englannista tiedon Pohjanmaalla rengastamastaan naurulokista.

Lintujen käsittely ja läheltä tutkiminen on kiinnostavaa. Toisaalta siinä piilee myös harrastuksen haaste. Rengastajan on suojauduttava kypärällä ja vanhalla nahkatakilla pesille kivutessaan – myös säyseinä pidettyjen lajien kohdalla.

Eräänä kuumana kesäpäivänä Puumala sai opetuksen yleensä rauhalliselta varpuspöllöltä. Yllättäen pieni pöllö ei suvainnutkaan rengastajaa, joka huolettomasti takki auki kipusi pesälle.

”Se tuli päälle kuin yleinen syyttäjä – pikkuinen punatulkun kokoinen pöllö. Sen kynnet ovat kohtuu terävät”, Puumala muistelee.

Valtaosa ihmisistä suhtautuu erätarkastajaan ja poliisiin myönteisesti. Vaikka pikku lapsuksista sakot tulisikin, ne ymmärretään Puumalan mukaan yleensä hyvin ja yhdessä voidaan vaikka paistaa makkaratkin. Kuva: Markus Aho / Metsähallitus

Kainuussa riittää korpea yhden tarkastajan valvottavaksi, joten hyvät suhteet silminä ja korvina toimiviin ihmisiin ovat tärkeitä esimerkiksi metsästysrikosten paljastamiseksi. Vain jäävuoren huippu tapauksista tulee viranomaisten tietoon.

Pienillä paikkakunnilla petokysymys ja niiden laiton metsästys voivat olla ihmisten välisiä suhteita repivä asia. Lähinnä ääripäiden fanaattisin ääni nousee esiin. Kynnys ilmoittaa rikoksista voi olla korkea, kun yhteisö koostuu tutuista ihmisistä.

”En jaksa uskoa, että kaikki hyväksyisivät sitä, mutta onhan se niinkin, että pienissä piireissä joutuu miettimään hieman pidemmälle sitä omaa olemistaan”, Puumala pohtii. Hän korostaa puhuvansa vain oman arvelunsa pohjalta.

Uuteen virkaansa Puumala suhtautuu innokkaasti mutta nöyryydellä. Vaikka hän on tehnyt jo poliisina esimerkiksi metsästys- ja maastoliikennevalvontaa, on edessä paljon opittavaa.

Omaksuttavaa nippelitietoa on paljon, valvottava alue on opittava tuntemaan ja tarkastajan on luotava kontaktiverkosto. Tähän kaikkeen menee vuosia.

Samaan tapaan kuin poliisi myöskään erätarkastaja ei saa valvontatyötään koskaan päätökseen. Työ luonnossa kuitenkin motivoi Puumalaa.

”Poliisin hommiin ei mennä sen takia, että haluaa istua pakettiautossa”, Puumala vertaa poliisin ja erätarkastajan työpisteitä.

Erätarkastajan työ tarjoaa Puumalalle kirjaimellisen luontoisedun; hän saa liikkua ja tehdä työtään juuri siinä ympäristössä, missä hän viihtyy muutenkin.