”Mr. Finland, kutsun sinut hikimajaseremoniaan” – ei tullut mieleenkään kieltäytyä

Vailla metsästysoikeutta osallistuin jahtiin vain ajomiehenä. Maasto Etelä-Dakotan Mustilla vuorilla oli erikoista: kaktuksia männikössä! Päivän päätteeksi saaliina muutama kani. Keltaisen Ukkosen leirissä niistä valmistui sukkelasti suunmukainen soppa.

Muutaman tiipiin leiri oli noussut vuorille jo aikaisemmin. Elettiin 1980-lukua ja Amerikan intiaaniliike (AIM) oli käynnistänyt mielenilmauksen vuorien palauttamiseksi Lakota -kansalle, joka tunnetaan paremmin ranskalaisten antamalla nimellä sioux.

Yhdysvaltojen hallitus luovutti alueen lakotoille Fort Laramien sopimuksella 1868 ”niin pitkäksi aikaa, kun ruoho kasvaa ja joet virtaavat”. Ruoho lakkasi kasvamasta, kun vuorilta löytyi kultaa ja myöhemmin uraania.

Leiriin johtavan soratien sulki puomi, josta roikkui tähtilippu ylösalaisin – vanha Yhdysvaltain ratsuväen hätämerkki. Sisälle minut puhui intiaaniopiskelija, johon tutustuin Etelä-Dakotan valtion yliopistolla (SDSU) stipendivuoteni aikana.

Ruokailun jälkeen leirin päällikkö Russell Means osoitti minua etusormellaan, jota koristi arviolta sentaalin painoinen turkoosisormus. Hän tiesi, että suomalaiset ovat saunakansaa. ”Mr. Finland, kutsun sinut tänään mukaan inipiin, hikimajaseremoniaan.” Ei tullut mieleenkään kieltäytyä.

Karuilmeinen Russell Means on tuttu ainakin niille, jotka ovat nähneet elokuvan Viimeinen mohikaani. Siinä saunaisäntäni näytteli juuri tuota viimeistä mohikaania, tarinan sankarin Haukansilmän (Daniel Day-Lewis) taistelutoveria. Leffan nähneet muistavat loppukohtauksen, jossa Means käy hurjan kaksintaistelun vihollisen kätyriksi ryhtyneen Maguan (Wes Studi) kanssa.

Elokuvarooli oli kuitenkin vielä edessäpäin ja Means täysin uppoutunut radikaalin intiaaniliikkeen toimintaan. Leirin päällikön jyrkkiä puheita kuunnellessa en olisi uskonut, että hän joskus suostuisi mukaan kaupalliseen Hollywood-tuotantoon.

Kun syystalven aurinko vajosi kalliopaasien taakse, meitä käveli puolisen tusinaa miestä matalan Victoria-lammen rannalle. Vesirajaan pystytetyn puukehikon päälle oli vedetty paksu pressu. Teltan edessä loimusi nuotio. Yksi miehistä kantoi lapiolla liekeistä hehkuvia kivenmurikoita saunan sisälle. Kuunkierron mukaisesti niitä pitää aina olla 28 ja kaikkien on oltava mahdollisimman pyöreitä, lintukiviä.

Heitimme vaatteet puunrungolle ja ryömimme sisään oviaukosta, joka aina suuntautuu itään kohti aamutähteä.

Teltan hämärässä istuimme maalattialle tulikuuman kiviröykkiön ympärille. Joku heitteli ontolla biisoninsarvella vettä kiukaalle. Toiset aloittivat kumean, nousevan ja laskevan laulun. Russell lausui lakotankielisen rukouksen Watan Tankalle, suurelle hengelle, pyytäen suojelusta luonnon eläimille piikkisiasta buffaloon.

Minulle oli kerrottu, että ovi avataan seremonian aikana kolmesti – aina, kun joku sitä pyytää sanoilla: ”Olette kaikki sukulaisiani”.

Kun kuumuus alkoi jo kärventää korvalehtiä, vierustoveri pukkasi minua vaivihkaa kylkeen ja neuvoi kumartumaan matalammalle viileämpään. Urheus vaatii joskus pientä vilunkia.

Tajusin, että vieraan olisi ehkä huomaavaista pyytää ensimmäisenä lisähappea. Tuskin ehdin suuni avata, kun koko kylpyporukka säntäsi oviaukolle läähättämään.

Kolmannen löylyttelyn jälkeen juoksimme selät höyryten hyiseen lampeen. Jääriitteen helinä sekoittui hurjiin karjahduksiin. Poltellessamme lopuksi rannalla mieheltä miehelle kiertävää rauhanpiippua, joka oli ladattu punapajun kuoresta jauhetulla tupakalla, huomasin olevani mutakylvyn jäljiltä likaisempi kuin saunaan mennessäni. Silti tunsin itseni harvinaisen puhdistuneeksi.