Teerijahdissa onnistuminen rapeana pakkasaamuna on lähes mahdotonta

Suo rutisee kuin kävelisi vohvelipaketin päällä. Yön pakkanen nipistelee vielä nenänpäätä ja silmäkkeet ovat riitteessä.

Jostakin kantautuu teerikukon pulputus. Se voi soida läheisen metsäsaarekkeen takana tai parinkin kilometrin päässä. Syyskuulailla ääni kimpoilee kuin hopeatorvessa.

”Turha sitä kohti on lähteä talsimaan. Voi olla kaukanakin ja tällä kelillä se karkaa jo parin sadan metrin päästä”, kaveri ankeuttaa. Yritän tiirailla lippiksen alta vastavaloon. Juuri ja juuri puiden latvusten yli noussut aurinko kiiluu matalassa kulmassa suoraan silmiin.

Teeren syysjahti ilman koiraa on nykykielellä haasteellista, vanhan liiton termein pirun vaikeaa. Kesällä sorateiden varressa puolikesyinä parveilleet poikueet ovat jo vankassa lentokunnossa. Lähtönopeus vastaa Hornetin turbokiihdytystä, kun lintu ampaisee karkuun pienintäkin risahdusta. Jos sitä ehtii haulikolla ampua – ja vielä osua, voi kutsua itseään metsästäjäksi.

Kun ei saaliin luokse pääse, pitää yrittää houkutella se luokseen. Mekin ripustimme suomäntyihin muutaman samettisen teerenkuvan jo edellisenä iltana. Valmistimme pari naamioitua kyttäyspaikkaa metsän reunaan sopivalle ampumaetäisyydelle. Aamuhämärissä hiippailimme passiin ja jäimme odottamaan kosiokuumeisten teerien ilmaantumista houkutuslintujen likelle. Eivät tulleet.

Siinä kuusen suojassa makoillessa ja loppukesän viimeisiä itikoita huitoessa oli aikaa muistella aamuja, kun kaikki kävin toisin.

Makasin silloin naamioverkon alla. Kivääri ja haulikko olivat molemmat vieressäni, kun parikymmenpäinen teeritokka pelmahti puihin eteeni. Sydän pamppaillen hamuilin haulikkoa ja laskeskelin, että ehtisin ehkä kaksi kertaa täräyttää ennen kuin tokka karkaisi tavoittamattomiin. Valitsin ensimmäisen kohteen ja varoiksi toisen linnun. Ehdin ampua kumpaakin ja suunnitelma toimi moitteettomasti. Kun tokka vielä palasi paluukierroksellaan samaan paikkaan, sain kolmannen linnun. Jo lähti näläkä Kemilästä!

Samanlainen tilanne ei nyt toistunut. Auringon noustua kunnolla kömmimme ylös piilosta ja kaivamme termarit esiin. Aika tehdä uusi sotasuunnitelma.

Oikeastaan ei ole vaihtoehtoa. Ainoa mahdollisuus on kävellä soiden reunoja ja metsäsaarekkeita toivoen, että jostakin teeri ampaisee hollille. Saattaa siellä lymyillä riekkojakin. Metso olisi jo lottovoitto.

Yritämme kulkea niin, ettei aurinko ihan silmiin paistaisi. Tuulen pitäisi olla vastainen, mutta nyt on lähes tyyni keli. Jokainen vaivaiskoivun rapsahdus saappaan varteen kuulostaa ruoskan paukahdukselta.

Maasto antaa jonkin verran mahdollisuuksia. Kun se kumpuilee, voi linnun yllättää kumpareen toiselta puolelta, jos osaa kivuta rinnettä mahdollisimman hiljaa. Skarppina pitää olla joka kerta, kun nousee sen verran, että alkaa nähdä kummun yli. Sieltä, jostakin varvikosta tai puun juurelta, lintu saattaa lähteä. Ampuma-aikaa on pari sekuntia. Kun tarpoo kairassa reppu selässä ja ase kädessä koko päivän, reaktiokyky saattaa iltapäivän lopulla hieman lerpahtaa.

Tunturin rinteellä on tasanne ja siellä pieni lampi. Sen rannalta kaveri karkottaa teeriemän ja kaksi poikaa. Ei ehdi ampua, mutta nyt tiedämme, että linnut ovat jossakin etumaastossa.

”Annetaan niiden rauhoittua ja jatketaan sitten”, ehdotan. Istumme varvikkoon toviksi syömään puolukoita.

Pienen suon reunasta toinen teeripojista hyppää miltei jaloistani. Kaksi laukausta ja joulupaisti on turvattu.