Pelko metsien häviämisestä huoletti kansallisvalokuvaaja I.K. Inhaa sata vuotta sitten: ”Tuskinpa meidän maassamme näkee alakuloisempaa ja surullisempaa maisemaa kuin tällainen raiskio”

”Raiskiosta ei tule loppua. Sitä on monta virstaa kuhunkin suuntaan. Ja mimmoista metsää on tästä kaadettu! Tukit on jo ammoin viety, nyt on maahan hakattu parin-kolmen tuuman vahvuiset männyt ja koivut, kaikki eroa tekemättä haloiksi ja polttopuiksi. Tuskinpa meidän maassamme näkee alakuloisempaa ja surullisempaa maisemaa kuin tällainen raiskio.”

Näin kuvaili kirjailija-toimittaja, valokuvaaja Into Kondrad Inha näkymiä Päijänteen rannalla Padasjoen vaiheilla viime vuosisadan alussa. I. K. Inhan teksti julkaistiin kuvien kanssa Kansanvalistusseuran kalenterissa 1915.

Inhan kirjoitus huokui synkkyyttä, eikä hän ollut yksin metsävarojen loppumista koskevan huolensa kanssa. Pelko metsien katoamisesta oli 1800-luvulla saavuttanut muoti-ilmiön aseman, eikä aivan syyttä.

Metsien käyttö varsinkin asutuksen lähellä oli voimakasta. Sahateollisuus oli laajentunut muun muassa Päijänteen rannoille ja sen alapuolisten vesireittien varrelle. Sen tukkitarpeen ohella puun kotitarvepoltto, kaskeaminen, tervanpoltto ja laiduntaminen olivat voimissaan. Ne kaikki kuristivat metsiä.

Inhaa pidetään ensimmäisenä luonnon ja metsien hävitystä valokuvanneena suomalaisena. Ikuistamiensa maisemien lisäksi Inha uudisti metsien käyttöä kuvailevaa kieltä. Inha viljeli teksteissään vahvoja ilmaisuja, kuten ”raiskio” tai ”metsän raiskaaminen”, joita yhä kuuluu metsäkeskustelun äärevimmässä päässä.

YLÄ-RATIA, PADASJOKI. Padasjoelta Kuhmoisiin menevän tien varrella on edelleen rakennuksineen Ylä-Ratian tila, jonka peltomaiseman Inha pyörällä liikkuessaan aikanaan ikuisti. Tieltä ei pitkälle tarvinnut poiketa. Nykyisin maisemaa ei tieltä lehtipuumetsän läpi havaitse, mutta kumpuileva hämäläinen maalaismaisema on muuttunut runsaassa sadassa vuodessa yllättävän vähän. Autiona ollut Ylä-Ratia oli myynnissä viime syksynä ja toimeliaisuuden merkeistä voi päätellä, että tilalle on tulossa elämää. Kuva: I.K. Inha/Suomen valokuvataiteen museo / Petteri Kivimäki

Miten Inha kuvailisi Suomen metsien tilaa nyt, kun hänen poismenostaan on kulunut kutakuinkin tukkipuun varttumisen verran? Sitä voimme vain arvailla, mutta Inhan valokuvat tarjovat jälkipolville mahdollisuuden verrata maisemien muutosta.

Monet Inhan ikuistamat luontokohteet ovat yhä löydettävissä, jos sitkeyttä riittää. Helppoa se ei ole, sillä runsaassa sadassa vuodessa maisema on monessa kohtaa muuttunut. Rakennuksia on purettu tai ne ovat lahonneet, teitä on oikaistu ja mäkiä leikattu. Metsän kasvu on peittänyt ennen avoimen horisontin ja vesakonkasvu sulkenut näkymiä järvien rantaan.

Hypätään ajassa 120 vuotta taaksepäin Pirkanmaan syrjäseudulle Virtojen ja Ruoveden rajamaille. On keskikesän poutapäivä. Rimmin torpan pihapiirin koivut taipuvat kesätuulessa. Maisema on avoin, niittyjen keskellä kulkevaa polkua askeltaa mies.

Torppa oli herrasväen suosiossa, sillä Inhan lisäksi siellä kävi rahvaan elämästä innoitusta etsimässä ainakin taidemaalari Akseli Gallen-Kallela, joka ikuisti torpan tyttären ”Rimmin Iitan” tunnettuun lyijykynäpiirrokseensa vuonna 1891.

Polku torpalle löytyy yhä, mutta sen ympärillä kasvaa tiheä nuori mäntymetsä. 1950 otetuissa ilmakuvissa torpan ympärillä levittyvät peltoaukeat näkyvät vielä selvästi. Vuonna 2022 otetussa uusimmassa ilmakuvassa vanhoja peltoaukeita ei enää erota, vaan ne on todennäköisesti metsitetty.

Torppa päätyi lopulta tamperelaisen öljyalalla toimivan yrittäjän omaisuudeksi, jonka tytär myi ne ja rakennukset 1984 valtakunnalliselle lastensuojelujärjestölle. Samalla torpan hirret vietiin pois.

”Ennen kauppaa torpan maihin kuuluneet metsät hakattiin”, järjestön entinen taloudenhoitaja Ritva Leivo muistelee.

1800-luvun taitelijoita innoittanut torppa avoimine pihoineen metsittyi. Sen kohtalo ei ole ainutkertainen Inhan ottamien kuvien joukossa.

Biologi-valokuvaaja Kari Ennola kuvasi pari vuosikymmentä sitten Inhan jalanjäljissä ja kirjasi havainnon, että puiden koko ja tiheys olivat monissa kohteissa suuremmat kuin Inhan aikaan. Sama kehitys näkyy entistä selvemmin myös valokuvaaja Petteri Kivimäen kesällä 2023 Inhan vanhoilta kuvauspaikoilta ottamissa kuvapareissa. Suomen metsien pinta-ala on Luonnonvarakeskuksen mukaan kasvanut kolmessakymmessä vuodessa 500 000 hehtarilla metsittämisen ja luonnollisen uudistumisen kautta.

Entäpä kulttuurimaisema, jonka keskellä Inha liikkui? Tiet ovat useimmiten entisillä sijoillaan, mutta taloja ja rakennuksia on purettu. Luonto ihmisasutuksen ympärillä on sekin muuttunut. Karjan laitumena toimineiden hakamaiden, ketojen ja niittyjen pinta-ala on enää alle prosentti sadan vuoden takaisesta.

Matkataan vuoteen 1913 ja Päijänteen rannalle Padasjoen Kellosalmelle Inhan kuvan maisemiin. Vaikka lehmiä ei näy, niiden tuoksun voi kuvitella. Karjan laiduntamisen jäljet näkyvät, tienvarren heinikko on kaluttu puhtaaksi kuten myös peltojen aidanvieret.

110 vuotta myöhemmin samat pellot ovat yhä viljelyksessä, mutta rantavyöhyke on kasvanut umpeen. Metsä on kasvanut kiinni tiehen, pellolla traktori tekee töitä. Näkymät Päijänteelle ovat peittyneet puiden taakse.

KELLOSALMI, PADASJOKI. Padasjoen Kellosalmen vanha kuva (vasemmalla) on otettu jostain Rautiolan ja Rinteelän tonttien välimaastosta. Kuva on ­sommittelultaan ja toteutukseltaan ilmeisen vajaa. Inha lienee ottanut kahden lasinegatiivin panoraaman, ja syystä tai toisesta toinen niistä on tuhoutunut. Inhan täsmällisille jalansijoille ei ole menemistä sankan risukon vuoksi, ­lisäksi tielinjaus on sotkenut paikan. Kellosalmen rantamaiseman tuuheita kuusia on edelleen ­tallella. ­Vanhassa kuvassa riukuaitaan nojaava polkupyörä saattaa olla kuvaajan itsensä, sillä Inha teki kuvausretkensä polkupyörällä (sana, jonka hän suomen kieleen keksi). Uudessa kuvassa näkyvä traktori on nykyisin maat omistavan maanviljelijä Tarmo Walleniuksen. Kuva: I.K. Inha/Suomen valokuvataiteen museo / Petteri Kivimäki

Kulttuurimaiseman umpeenkasvusta todistaa myös tie Kuopion Uuhimäessä, jota pitkin Inha pyöräili viime vuosisadan alussa. Tie halkoi peltoja, ja korkeille paikoille rakennetut talot näkyivät vaivattomasti tielle.

Vielä 1970-luvun kartoissa pellot ulottuivat tiehen asti, mutta pian sen jälkeen maiseman muutos alkoi. Nyt vesakko tai matala koivikko on vallannut tien vierustan pellot eikä taloja enää näe niiden takaa.

UUHIMÄKI, KUOPIO. Kun Inha on ajellut pyörällään kesäisiä teitä Kuopion pohjoispuolella rapiat sata vuotta sitten, ovat hänen silmiensä eteen avautuneet Karpin tilan peltomaisemat ja Uuhimäen kynityt rinteet. Nykyään Karppi peltoineen on sankan metsän suojassa, samoin Uuhimäki. Inhan panoraamassa näkyy hienosti hänen käyttämänsä tekniikka. Mutta tässäkin kuvassa on erikoinen kuvakulma-ongelma: Inha on ollut pari metriä korkeammalla kuvatessaan kuin mitä pellon pinnalta vuonna 2023 pystyy kuvaamaan. Kuva: I.K. Inha/Suomen valokuvataiteen museo / Petteri Kivimäki

Oman onnensa nojaan jääneen viljelysmaan lisäksi 300 000 peltohehtaaria on ihmisen toimesta metsitetty.

”Niiden kohdalla paluu luonnontilaan on hitaampaa, sillä viljelykäyttö muuttaa maan ominaisuuksia lähes pysyvästi”, sanoo peltojen metsitykseen perehtynyt tutkija Antti Wall Luonnonvarakeskuksesta.

Wallin mukaan peltojen kasvillisuuden muutos, maanmuokkaus ja peltojen lannoittaminen vaikuttavat ainakin satoja vuosia. Vaikutus on yllättävän pitkään havaittavissa.

”Arkeologiassa jopa 2 000 vuotta vanha pelto voidaan tunnistaa sinne kertyneiden ravinteiden johdosta.”

Useissa Inhan kuvissa omilleen jätetyt pellot näyttäytyvät nyt vesakkoina, mikä ei yllätä tutkijaa.

”1990-luvun alussa perustimme eri puolille Suomea 50 kenttäkoetta, joissa pelloille kylvettiin puunsiemeniä tai jätettiin luontaisesti uudistumaan. Ne ovat yhä puuttomia.”

Viljelyskäytöstä poistuvan metsän muuttaminen metsäksi vaatii useimmiten ihmisen panosta. Maan muokkaamista, usein myös istuttamista ja taimien olosuhteiden turvaamista. Omilleen jäänyt pelto ensin heinittyy sinne jääneen valtavan siemenpankin ansiosta, sitten vesottuu. Se estää kehityskelpoisen metsän syntymistä.

Hakkuuaukkojen kohdalla tilanne on toinen, ja ero peltojen ja hakkuuaukkojen metsittymisessä on suuri.

”Hakkuun jälkeen puusto alkaa palata aukolle hyvin nopeasti. Sama koskee myös vanhoja kaskialueita, joiden maaperän ominaisuuksia lyhyt viljelysjakso ei ehtinyt muuttaa.”

Tilanne on tyystin toinen tropiikssa tai Välimeren maissa, missä puiden hävittäminen ja laiduntaminen johtivat paljon nyt puhuttavaan metsäkatoon. Boreaalisella metsävyöhykkeellä ei näin tapahdu. Kaadetun metsän tilalle kasvaa uusi.

Maailman ruokajärjestön FAO:n mukaan maailman metsäkadosta vain kaksi prosenttia tapahtuu boreaalisissa metsissä.

Suomessa metsäkatoa aiheuttaa lähinnä metsien jääminen kaupunki- ja infrarakentamisen alle, mikä näkyy hyvin Inhan Jyväskylän Sääksvuoren alueen kuvista. Tienvarret ovat pusikoituneet, mutta aikanaan peltoja ympäröineistä metsistä huomattava osa on jäänyt uusien teiden, omakotitaloalueiden ja parin 110 kilovoltin sähkölinjan alle.

SÄÄKSVUORI, MUURAME. Inhan Sääksvuoren tilan mailta Muuramesta vuonna 1899 kuvaama kuva on arvoitus: Inha on ottanut kuvan vanhan postitien varrella olleelta mäeltä – ja metrikaupalla korkeammalta kuin mitä sama kohta nykyään on. Taustalla vasemmalla häämöttää laskettelukeskuksestaan tunnettu ­Riihivuori. Vanhassa kuvassa näkyvät kuuset ovat olleet pystyssä vielä vuonna 2009, ja ne näkyvät Googlen Street View -kamerassa Vesan Kiven tien varrella. Niiden kannot ovat edelleen maastossa. Nykyään paikan nimenä on Kyyhkysen tila emäntänsä Sirpa Kyyhkysen mukaan. Kuva: I.K. Inha/Suomen valokuvataiteen museo / Petteri Kivimäki

Ihmisen näkökulmasta metsän luontaiset muutokset tapahtuvat hitaasti. Päijänteen rantoja Padasjoella kiertänyt Inha tyrmistyi retkiensä välissä metsiin ilmestyneistä hakkuista mutta ei nähnyt niiden paluuta metsäksi metsien pinta-alan ja niiden puumäärän määrän kasvusta puhumatta.

Inha tunsi huolta hakattujen metsien uudistumisesta, vaikka niiden kohdalla paluu edeltävään tilaan tapahtui helpommin kuin peltojen kohdalla.

Sama ilmiö toistuu yhä metsäkeskustelussa. Hakkuita seuraava maiseman muutos varsinkin tutussa maisemassa herättää kiivaita tunteita.

”1900-luvun alussa metsää oli vähemmän kuin nyt, mutta ihmisen havaintokyvyllä muutosta on ollut vaikea havaita”, Wall sanoo.