Helmikuu on vuodenaikojen ei-kenenkään-maata – keskipäivän jälkeen häivähtää lupaus keväästä

Eräsukset uppoavat hankeen sen verran, että kärjet pistävät esiin pakkaslumesta. Onneksi vitin alla on kantavampi kerros, eikä hiihtäjän tarvitse tarpoa pohjia myöten.

Suunta kohti aurinkoa, joka pilkistää huurteisen kuusikon takaa. Empivä valo hajoaa pakkasilman jääkiteissä ja saa hiihtäjän siristelemään silmiään kuin kompostin pimeydestä noussut maamyyrä.

On helmikuun alku jossakin Kylmäluoman erämaassa Taivalkoskella. Tähän aikaan Koillismaalla vallitsee vielä talven valkoinen rauha – suurimman osan vuorokaudesta. Muutaman hetken keskipäivän jälkeen ilmassa on kuitenkin jo lupausta keväästä.

Kun virittelemme kahvitulet pilkkiavantojen lähelle rannalle, aurinko jo selvästi lämmittää kasvoja. Ehkä se on kuvitelmaa, sillä ainakaan oksilta ei tipahtele ainoatakaan vesitippaa. Puita kietoo paksun lumivaippa. Tykky saattaa tipahtaa männyn latvuksesta, jos ukkometso istahtaa sinne hakomaan ja imemään ensimmäisiä lämmittäviä auringonsäteitä hiilenmustaan höyhenfrakkiinsa.

Emme näe ukkoa, mutta sen jätöksiä on pinoksi asti tukevan petäjän juurella. Männyn neulaset ovat metson niukka talvibuffet. Makuukamarikin löytyy lähistöltä. Lumen alla kiepissä homenokka viettää siestaa vielä suuren osan vuorokaudesta.

Alkuviikosta etsimme jäniksen jälkiä maastosta. Vielähän oli metsästysaikaa jäljellä.

Hiihtelimme haulikko selässä valkoisten kuusten siimeksessä. Jälkiä näkyi paljon, mutta ilman koiraa jänistä ei saatu liikkeelle.

Seuraavana päivänä, kun mukana oli vain kamera, vitivalkoinen pupu pöllähti näkösälle luhistuneen niittyladon alta. Jostakin syystä se spurttasi vain parinkymmentä metriä ja pysähtyi sitten korvat sojossa tarkkailemaan tilannetta. Varma saalis haulikkomiehelle, mutta sillä kertaa saimme vain pari tärähtänyttä valokuvaa.

Jos jotain eräsaalista haluaa helmikuulla, varminta on pakata mukaan kaira ja pilkkivehkeet.

Pitkillä, kantavilla eräsuksilla pääsee talvikelillä paikkoihin, joihin ei sulan maan aikana ole asiaa. Vetiset suot ovat umpijäässä. Pilkkijä hiihtää helposti niiden keskellä pilkottaville pikkulammille, joilla laulujoutsen kesällä pesii.

Lunta on nyt miltei metri ja sen alla suunnilleen saman verran jäätä, mutta lopulta kaira tavoittaa sulan veden.

Pulleilla, punaisilla kärpäsentoukilla ja suurilla toiveilla ladattu pilkki lumpsahtaa avantoon. Alkaa hiljainen odotus. Erämaakin on äänetön – mitä nyt palokärki muksauttelee lähistöllä jäistä hongan kylkeä.

Ensin nousee pari mustaa ahvenensinttiä, mutta sitten tuntuu siimassa tymäkkä tempaisu. Samassa siima napsahtaa poikki. Pilkkimiehen karjaisu karistaa kuurat rantapuskista: ”Hauki, perkele!”

Väsään ohuesta siimasta kolminkertaisen punoksen, ja pudotan uuden pilkin avantoon. Ei kuulu mitään. Ehkä hauki näkee paksumman siiman ja osaa varoa – tai sitten se vasta ravistelee edellistä pilkkiä leukaperistään.

Talvi on taas palannut kairaan, kun hiihdämme takaisin kämpälle. Aurinko on enää vain oranssi hiillos horisontissa. Partakarvoituksessa alkaa esiintyä jäänmuodostusta.

Saunan nurkasta jää ei kunnolla sula koko viikon aikana, vaikka ylälauteilla otamme joka ilta kunnon löylyt. Siellä istuessa päätämme palata lammelle maaliskuussa, kun aurinko on muuttanut osoitteensa pohjoiselle pallonpuoliskolle.

On vähän kalavelkoja perittävänä.

Juttu perustuu kirjoittajan eräpäiväkirjoihin.