Miten kaivinkone ja jokihelmisimpukka liittyvät toisiinsa? Vain pieni osa raakkupuroista on elinkelpoisia

Raakku eli jokihelmisimpukka on kuin vedenpuhdistamo. Virtaveden pohjassa jopa yli 200 vuotta elävä simpukka suodattaa ja puhdistaa 50 litraa vettä päivässä, projektipäällikkö Pirkko-Liisa Luhta Metsähallituksen Luontopalveluista kertoo.

Laji on kuitenkin erittäin uhanalainen.

”Raakkukantojen elvyttämiseen on nyt viimeiset hetket”, Luhta toteaa.

Suomessa on tiedossa 152 eri jokea tai puroa, joissa elää raakkuja. 86 raakkuvesistöstä on tehty kattava tilaselvitys.

Niistä vain 17 prosentilla raakkukanta on elinvoimainen tai osittain elinvoimainen. Loput on luokiteltu ei-elinvoimaisiksi, pian kuoleviksi tai hävinneiksi.

”Jos pieniä raakkuja ei löydy riittävästi, kanta kuolee”, Luhta selventää.

Populaation luokittelu elinvoimaiseksi vaatii nuorten raakkuyksilöiden lisäksi isäntälajin eli lohen tai taimenen läsnäolon. Raakku tarvitsee kalaa väli-isännäksi lisääntymiseen.

Pohjasorassa täytyy olla hapelliset olosuhteet, jotta raakku loisvaiheen jälkeen pystyy elämään vedenpohjassa.

Raakku on avainlaji, jolla on suuri merkitys koko ekosysteemille. Jos raakku häviää, monen muunkin lajin selviäminen vaikeutuu.

Jokihelmisimpukan kanta taantui alun perin helmenkalastuksen vuoksi. Se kiellettiin vuonna 1955.

”Eniten raakkukantoja on heikentänyt vesistörakentaminen eli padot”, Luhta toteaa.

Nyt elinoloja heikentää eniten metsätalouden ja turvetuotannon ojituksista johtuva vesistökuormitus.

Raakkuja voi luonnontilaisessa joessa olla jopa tuhat yksilöä neliömetrillä. Kuva: Pirkko-Liisa Luhta

Raakkukantoja elvytetään vuosina 2021–2027 Jyväskylän yliopiston koordinoimassa ja pääosin EU:n rahoittamassa Life Revives -hankkeessa, jonka ykköstavoite on saada raakut lisääntymään niiden luontaisissa paikoissa.

Pohjanmaan-Kainuun alueella Metsähallituksen Luontopalvelut kunnostaa ja elvyttää 18 raakkujen kotivirtaa. Lisäksi Metsähallitus Metsätalous oy ennallistaa valtion talouskäytössä olevilla mailla yhteensä noin 400 hehtaaria soita.

Ennallistamistöissä vesiä ohjataan takaisin alkuperäisille kulkureiteilleen ojia tukkimalla ja patoja rakentamalla.

Tavoitteena on saada virtaamat mahdollisimman samanlaisiksi kuin ne ovat olleet ennen ojitusta ja samalla palauttaa suoveden pinta takaisin luontaiselle tasolle.

”Ennallistamisen jälkeen suoekosysteemin toiminta ja rakenne alkaa palautua kohti sitä tilannetta, joka on vallinnut ennen ojitusta”, kertoo luonnonhoidon asiantuntija Markku Lehtelä Metsähallitus Metsätalous oy:stä.

MT kävi helmikuussa Posion Pölkkänäsuolla seuraamassa ennallistamistöitä. Kaivinkone ui sulavasti metrisessä hangessa.

Koneyrittäjä Riku Haanpäälle on jo kertynyt kokemusta soiden ennallistamisesta. Talvella hankaluutena on runsas lumi, joka teettää hieman ylimääräistä kaivutyötä ja haittaa näkyvyyttä. Lisäksi turve on jäässä, ja ojaan rakennettavaan patoon saattaa jäädä lumi- tai jäätaskuja.

Suo kuitenkin kantaa raskasta konetta hyvin talvella, eikä maahan jää painaumia.

”Nyt on helppo liikkua, kun kone ei jää kiinni”, Haanpää vertaa talvi- ja kesäkauden eroa.

Eero Moilanen ja Markku Lehtelä Metsähallituksesta testaavat padon kantavuutta. Kuva: Jouni Porsanger

Raakun huomioiminen metsätaloudessa on tärkeää lajin säilymisen kannalta, sillä suurin osa raakkuvirroista sijaitsee suojelualueiden ulkopuolella.

Pölkkänäsuolta päätyy vesiä Livojokeen, jossa on geneettisesti monimuotoinen raakkukanta. Livojoki kuuluu Iijoen vesistöön, jossa ainoana rakennettuna vesistönä on jäljellä alkuperäinen oma lohi- ja meritaimenkanta.

Metsähallituksen mukaan Livojoki on tällä hetkellä erinomaisessa kunnossa, mutta se on vaarassa heikentyä valuma-alueen runsaiden ojitusten takia.

“Soiden ennallistaminen on yksi osa Livojoen tilan parantamista. Livojoen raakkukanta on lohisidonnainen ja kun isäntäkalana toimiva lohi on olemassa, raakkukanta on elvytettävissä”, Luhta kuvailee.

Soiden ennallistamisen lisäksi keinoja raakun suojeluun ovat muut vesiensuojelutoimet, kuten purojen kunnostus. Puroista on tärkeää saada pois kiintoainesta ja hiekkaa.

Tukinuiton aikaisia, kivistä puhdistettuja uomia puolestaan palautetaan entiseen kuntoon lisäämällä kiviä ja soraa, joissa lohikalat pystyvät kutemaan.

Lisäksi pidetään huoli, että lohikalat pääsevät nousemaan synnyinjokiensa latvoille. Sitä varten poistetaan vaellusesteitä, kuten liian korkeita ojarumpuja, joiden yli kalat eivät pääse nousemaan.

Pölkkänäsuon ennallistamistöitä olivat seuraamassa Minna Lalli, Markku Lehtelä ja Eero Moilanen Metsähallituksesta. Riku Haanpää toteutti työt. Kuva: Jouni Porsanger

Luhdan mukaan on tärkeää, että raakkupurojen läheisyydessä on suojavyöhykkeet, joilla metsää hoidetaan erityisen varovasti.

”Aikaisemmin maanomistajat eivät välttämättä tienneet, missä raakkuja on, eikä niitä siksi osattu varoa.”

Nyt Metsäkeskuksella on niistä tieto ja järjestelmä hälyttää metsänkäyttöilmoitusten perusteella.

Luhta kertoo, että raakut viihtyvät usein juuri niissä kohdissa, joissa puron vesi on matalalla – samassa kohdassa, mistä metsäkone mielellään ylittäisi puron.

”Puron yli ajaessa kone on saattanut murskata jopa tuhat raakkua.”

Laskennallinen vahinko uhanalaisen lajin hävittämisestä on tällöin puoli miljoonaa euroa, Luhta toteaa.

Jos raakkuvesien lähistöllä tehdään avohakkuita, puron vesi saattaa lämmetä liikaa, mikä on lajille haitallista.

Liian lämmin vesi on vaaraksi myös kaloille. Siksi virtavesien läheisyydessä ja valuma-alueella jätetään varjostavaa puustoa.

Talvella ei ole vaaraa, että kaivinkone juuttuu kiinni turpeeseen, eikä maahan jää painaumia. Lumi ja jää aiheuttavat kuitenkin omat hankaluutensa. Kuva: Jouni Porsanger