Veljekset Åström Oy:n työntekijöitä työssään yrityksen tehtaalla 24.2.1935. Veljekset Åström Oy oli Pohjois-Euroopan suurin nahkatehdas. Kuva: Museovirasto / Journalistinen kuva-arkisto JOKA
Pajupuska tai koivuntuhka tarjosi aikoinaan köyhälle kansalle lisäelantoa ‒ nahkateollisuus tarvitsi pajunkuorta, tuhkasta keitettiin potaskaa
Pajua käytettiin parkin valmistukseen ja potaskaa muun muassa puhdistamiseen, lankojen värjäämiseen, lannoittamiseen sekä saippuan ja lasin raaka-aineena.Tilaajalle
Nahkurinverstaan työtä Talvistossa, Klaukkalassa 1920–30-luvulla. Vuotaa nostetaan ammeesta, jossa se on lionnut parkkiliemessä. Vasemmalla parkkikasa. Kuvassa muun muassa Vihtori Tammisto vasemmalla (hattu päässä) ja Tammiston nahkurikisälli Brusin (toinen oikealta). Kuva: Nurmijärven museo / Nurmijärven museon kuva-arkistoRantsilassa oli nälkä.
”Viime kevännä kohosi syvä huokaus useamman rinnoissa, mistä kesän leipä saadaan”, kuvaili Oulun Wiikko-Sanomiin lähetetty kirje pitäjän huolia vuonna 1879. Pelastus löytyi Åströmin nahkatehtaan ilmoituksesta, että se ostaa parkkia.
”Nyt, kun ei ollut muita keinoja, niin sirkka sorkka metsään kynsin, hampain parkkia kuorimaan. Kaikki koturit [loiset] ja enin osa talollisiakin ottivat osaa ahkerasti parkin kuorimiseen”, kirjoittaja kuvaili.
Karl Åström oli vuonna 1863 perustanut Ouluun Suomen ensimmäisen nahkatehtaan. Se tarvitsi paljon varsinkin pajunkuorta, tutkija Erkki Laitinen kertoo kirjassa Ihminen ja metsä 2. Hän huomasi myös sanomalehti Oulun hehkuttavan parkinkeruuta:
”Nuo tätä ennen niin halpoina pidetyt pajupensaat ovat saaneet nekin arvonsa ja samalla iso osa köyhemmästä väestöstä kannattavan työn itsellensä ja lapsillensa.”
Kerätään kun pajupilli soi
”Puiden kuoressa on parkkiaineita eli tanniineja, jotka suojaavat puuta taudinaiheuttajilta ja tuholaisilta. Nahassa tanniinit ehkäisevät pilaantumista”, kertoo Luonnonvarakeskuksen vieraileva tutkija Anneli Viherä-Aarnio.
Parhaiten parkki irtoaa keväällä ja alkukesästä, touko-kesäkuussa nila-aikaan, kun puun nestekierto on käynnistynyt. Eli juuri pajupillien tekoaikaan.
”Silloin ravinteet ja tanniinipitoisuudet ovat korkeimmillaan. Vanhoissa pajuissa parkkihappoja on enemmän kuin nuorissa”, lisää keravalainen perinnenahkurimestari Anne Jouhtinen.
Hänen keruumenetelmänsä on yhä perinteinen. Kunhan maanomistaja antaa luvan, hän kiskoo kuoren pajusta pitkinä soiroina, kuivattaa ja hakettaa ne.
Entisaikaan kuivattu kuori pilkottiin loukuttamalla tai varstoilla hakkaamalla, kertoo Toivo Vuorela kirjassa Suomalainen kansankulttuuri. Kuivat kuorisuikaleet saatettiin pilkkomisen sijasta myös niputtaa kuljetettaviksi.
”Kuivuttuaan on se sitten koottava kerpoiksi ja sidottava lujasti 2–3 kohdasta puolikuivalla kuorella, ohuella vitsalla tai narulla, mutta ei missään tapauksessa rautalangalla”, Esko Pakkanen ja Matti Leikola siteeraavat kirjassaan nahkatehtaiden ohjeistusta vuodelta 1942. Sota-aikana ei saatu kemiallisia parkitsemisaineita, joihin 1930-luvulla oli jo siirrytty, joten parkkitarpeet oli jälleen haettava metsästä.
Paju paras, kuusikin käy
Nahkatehtaat ostivat jonkin verran kuusen ja koivun kuorta, mutta eniten nimenomaan pajua.
”Suomessa käytetyistä kasviparkeista paju on vanhimpia. Pajua on ollut kaikkialla saatavilla ja mikä tahansa pajulaji toimii, ja sillä saa takuuvarmasti pehmeää ja kauniin väristä nahkaa”, kertoo Anne Jouhtinen.
Ennen vanhaan kuivatut kuoret ja nahat saatettiin laittaa kylmään veteen. Tehokkaimmin tanniinit kuitenkin liukenevat kuoresta veteen, kun nestettä lämmitetään.
”Aluksi parkkiliemen on oltava mietoa. Liian vahva liemi vetää nahan tukkoon, jolloin se ei enää ime parkkihappoja eikä parkkiinnu kunnolla”, Jouhtinen kertoo.
Kun nahkoja parkittiin kotioloissa Keuruulla 1850-luvulla, ne laitettiin parkkiliemeen isossa tiinussa, jota säilytettiin saunassa. Parkkia lisättiin seokseen vähitellen, ja joka saunomiskerralla nahkoja myös tallottiin, Toivo Vuorela selostaa kirjassaan.
”Ihmisten tärkeimmän elintilan atmosfäärissä ei ollut kehumisen varaa, kun talvipakkasilla – kun saunaa ei aina viitsitty lämmittää – parkkitiinu sai pihistä ja levittää hajujaan asuinhuoneen nurkassa.”
Leiwän ryöstäjiä
Oululaisen Åströmin tehtaan pajunhankinta ulottui yhä kauemmas sitä mukaa kuin rautatieverkosto kehittyi helpottamaan rahtia. Itä-Suomesta parkkia vietiin paljon varsinkin Pietariin.
Huippuvuonna 1894 Saimaan kanavan kautta parkkia kulki lähes kaksi tuhatta tonnia, Pakkanen ja Leikola toteavat kirjassa Puut perille ja käyttöön.
Itämenekki tuntui Savossa saakka. Vuorelan kirja kertoo parkkimyllystä, joka perustettiin Leppävirralle vuonna 1886. Syyskesäisin siellä silputtiin parkit, jotka oli kerätty maakauppiaiden avulla.
Menekki herätti myös ristiriitoja, Pakkanen ja Leikola huomasivat lehtikirjoituksista. Oulun lehdessä eräs kirjoittaja esitti, että Åströmin nahkatehtaan pitäisi vaatia myyjiltä todistuksia hankkimistavasta. Parkkia kun oli ehkä luvattomasti kiskottu ”talosten niityiltä, polkein heinikot ja risuttaen niityn, niin että taloset saapi käydä siiwoomassa warkaiden jälkiä, jos mieli heiniään kaikkia niityiltä saada”.
Toisessa lehdessä keräämistä puolustettiin. Parkinkiskonta olisi vähäosaisille välttämätöntä, koska peltotöiden kehnoilla palkoilla ei iso perhe selviydy.
”Jos siis parkin kiskomisen itse kukin isäntä maaltansa pois kieltäisi, olisi tämä teko leiwän ryöstämistä köyhäin suusta.”
Paappa lähti potaskamettään
”Antoi metsä vanhoille paapoille potaskaaki”, kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju tallensi kirjaansa muistitietoa Kurikasta 1800-luvun alusta.
Potaska on varsinkin koivun tuhkasta valmistettua kaliumkarbonaattia, jota käytettiin puhdistamisessa, lankojen värjäämisessä, pellavan valkaisemisessa, lannoitteena, saippuan ja lasin raaka-aineena ja esimerkiksi lipeäkalan valmistamisessa.
”Potaska tarkoittaa kirjaimellisesti ruukkutuhkaa, ruotsiksi pottaska”, taustoittaa tietokirjailija Seija Niemi. Hän teki lisensiaattitutkimuksensa koivusta, ”kiehtovasta puusta, josta tuhkatkin kelpaavat”.
Samuli Paulaharju kuvailee, että kun ukot menivät ”potaskamettään”, he kaatoivat ”suurimpia koivunromettoja” ja ”tavattomia haavanronttoja”.
”Kaikki lyötiin yhtehen roviohon, oksat ja rijot alle, keskelle kovat puut. Monta vuorokautta piti polttaa nuoriota, ennenkuin vanhat rometot olivat tuhkana.”
Leppäkin kelpasi tuhkapuuksi, mutta koivu oli ykkösvalinta. Paras aika kaatamiseen oli keväällä, lehtien puhkeamisen aikaan.
Vielä vahvempaa potaskaa syntyi savuhormeista kerätystä noesta, Seija Niemi kertoo.
Tuhkaa löytyi joka tuvasta
Metsäpalovaaran välttämiseksi potaskapuiden polttamisessa suosittiin talvea. Sen jälkeen edessä oli vielä pitkä prosessi. Tuhka piti esimerkiksi kuljettaa keitettäväksi veden äärelle, Jaana Luttinen selittää teoksessa Ihminen ja metsä 1.
Vettä tarvittiin tuhkan huuhteluun, jotta kaliumkarbonaatti liukeni veteen. Syntyi Paulaharjun sanoin ”puurua”, likaisenväristä mönjää, josta tullee nykypäivänäkin tuttu sanonta ”puhua potaskaa”.
Lopuksi seos kalsinoitiin eli kuumentamalla siitä haihdutettiin vesi. Jäljelle jäi valmista, valkeaa potaskaa.
Paulaharju arvioi, että potaskaa myymällä joku saattoi rikastua. Potaskan keittämisestä tulikin jo 1700-luvun Pohjanmaalla talonpoikien sivuelinkeino, toteaa kansatieteilijä Ilmar Talve teoksessa Suomen kansankulttuuri. Talonpojat saattoivat myös myydä pelkkää tuhkaa potaskatehtaille. Kysyntää lisäsi nouseva lasiteollisuus, joka sai lähellä tuotetun potaskan halvemmalla kuin tuontitavarana Ruotsin puolelta.
Kaskenpolton jäljiltä Suomessa riitti potaskan valmistukseen koivumetsiä. Lisäksi tuhkaa löytyi joka uunista tuvissa, riihissä ja saunoissa.
Niinpä potaskan keittämistä suositeltiin myös vähäosaisille. Se olisi ”yxi hyvä Elatuxen-keino, erinomattain köyhälle, irtaimelle ja joutilaalle wäelle”, Seija Niemi lainaa vuoden 1762 kalenterin tekstiä.
1800-luvun nälkävuosina myös sanomalehdissä annettiin tarkkoja keitto-ohjeita kotioloihin.
Kelpasivat risut ja kannotkin
Potaskasta ei koskaan kasvanut aivan niin merkittävää elinkeinoa kuin esimerkiksi Suomen talousseurassa toivottiin.
”Näyttää siltä, että potaskaa ei poltettu joka vuosi, vaan mahdollisesti sitä kerättiin aina suurempia määriä jonkun vuoden väliajoilla. Poikkeuksetta talonpojat, jotka veivät potaskaa kaupunkiin, veivät samalla myös tervaa, ja kauppasuhteissa tervan puolella oli ehdoton painopiste”, Heikki Rantatupa kirjoittaa eteläpohjalaisen Järviseudun historiaa.
Paikoin potaskapuusta tuli silti niin kova pula, että pohjoispohjalaiset jopa vuokrasivat sitä varten metsää pohjoissavolaisilta.
Kokkolassa vuonna 1816 talolliset kielsivät sakon uhalla tilattomia hakkaamasta metsää potaskanvalmistukseen, ja Alajärvellä kiirehdittiin isojakoa estämään moista metsäntuhlausta.
”Varsinkin 1800-luvulla neuvottiin ennemmin käyttämään valmista tuhkaa kuin polttamaan metsästä hyviä puita. Potaskaan kelpasi kaikki risuista kantoihin, ja eniten tuhkaa sai vanhoista ja lahoista puista”, Seija Niemi sanoo.
Paljonko puuta sitten tarvittiin? Arviot vaihtelevat. Yhteen potaskakiloon on sanottu kuluvan tuhat kiloa puuta, leiviskään eli kahdeksaan ja puoleen kiloon 40 kuutiojalkaa.
”Aikamoiset määrät poltettavaa tarvittiin, jos halusi tehdä tynnyreittäin potaskaa. Maaherrat kirjelmöivät, että liian innokas potaskan keittäminen hävittää metsää. Asutuskeskusten lähellä ongelmia ehkä olikin, mutta muuten tuhoja liioiteltiin”, Niemi sanoo.
”Ei tästä maasta 1800-luvun alussa olisi metsiä saatu katoamaan.”
Lähteitä ja lisätietoja:
Erkki Laitinen: Parkinkiskonnalla parempiin päiviin. Teoksessa Ihminen ja metsä 2 (Metsäkustannus 2012)
Jaana Luttinen: Vanhoista koivikoista potaskaa lasitehtaille. Teoksessa Ihminen ja metsä 1 (Metsäkustannus 2012)
Seija A. Niemi: Koivu Suomen kansallispuu (Minerva 2015)
Esko Pakkanen ja Matti Leikola: Puut perille ja käyttöön (Metsäkustannus 2011)
Samuli Paulaharju: Rintakyliä ja Larvamaita (WSOY 1943)
Heikki Rantatupa: Potaskan keitto. Teoksessa Järviseudun historia I (1983)
Ilmar Talve: Suomen kansankulttuuri (SKS 1990)
Toivo Vuorela: Suomalainen kansankulttuuri (WSOY 1975)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 5/2024.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
