Kari Leppänen liikuttaa koivunrunkoja tottuneesti suomalaisten kehitysmaihin kehittämällä juontovaunulla. Hän tutustui vaunuun jo sen kehitysvaiheessa 1980-luvulla. Kuva: Jyrki LuukkonenVirratKari kuljettaa rangat yksinkertaisella juontovaunulla, joihin on otettu mallia ravirattaista
Kari Leppänen on sukunsa 18. isäntä metsätilalla. Eläkkeellä on vihdoin aikaa hoitaa omia metsiä.TilaajalleAurinko paistaa pilvien lomasta, kun Kari Leppänen vetää perässään juontovaunua kohti koivikkoa kotitilallaan Virtain Kurjenkylässä. Hän on tottunut kutsumaan vaunua englanninkielisellä termillä sulky, joka tarkoittaa ravirattaita.
”Sulkylle on käyttöä maissa, joissa työvoima on halpaa. Suomalaiset kehitysmaissa toimineet metsämiehet kehittivät sen 1980-luvulla”, Leppänen kertoo.
Hän kiersi maailmaa kehitysyhteistyössä 35 vuotta, minkä aikana hän työskenteli yli 30 maassa ja kuudella mantereella.
”Vain Etelämantereelta en löytänyt koulutustani vastaavaa työtä”, Leppänen puhelee.
Hän on kaatanut koivikostaan muutamia runkoja polttopuiksi. Niiden ympärille on sidottu sinistä köyttä. Nyt Leppänen peruuttaa vaunun metsään niin, että puupino jää vaunun pyörien väliin ja päästää irti aisasta, jolloin se nousee ja osoittaa kohti taivasta.
”Jalalla estän rattaiden pääsemisen eteenpäin”, Leppänen sanoo ja asettelee tottuneesti turvasaappaansa vaunun kumipyörän eteen ja kiinnittää puiden ympärillä olevan köyden vaunujen hankaimiin.
Sitten hän tarttuu aisasta ja vetää sitä maata kohden, jolloin puut nousevat maasta ja jäävät roikkumaan köyden varaan.
”Rattaat ovat alamäkeen näppärä vehje. Ylämäessä ne vaativat voimaa”, Leppänen toteaa ja alkaa kiskoa kuormaa kohti pihaa.
Juontovaunu on omiaan puiden kuljetukseen maissa, joissa koneet ovat kalliita ja härät tarvitaan peltotöihin, Kari Leppänen kertoo. Kuva: Jyrki LuukkonenLehmän hermot
Lukion jälkeen Kari Leppänen harkitsi ryhtyvänsä eläinlääkäriksi, arkkitehdiksi tai rakennusinsinööriksi, mutta metsäala vei voiton.
”Olin ylioppilaskeväänä töissä rakennuksilla Tampereella, mutta työmaiden ilmapiiri ei vetänyt vertoja metsätyömaiden ilmapiirille.”
Metsänhoitajaksi Leppänen valmistui vuonna 1983. Alan valinta oli ollut myös hänen isänsä toive. Isä oli maanviljelijä, kirvesmies ja metsuri. Talvisin hän teki metsätöitä Ruotsissa.
”Ensimmäisen kerran isäni oli siellä vuonna 1952. Talvella 1967 me olimme koko perhe metsäkämpällä Ruotsissa. Äiti emäntänä, ja isä teki metsätöitä”, Leppänen muistelee.
Opintojensa lopulla Leppänen aloitti työt metsäopettajana Ilmajoen maatalousoppilaitoksessa.
”Jouduin hoitamaan siellä kaikki työnopetuksesta lähtien. Se oli iso juttu jatkoa ajatellen.”
Kehitysyhteistyöhön Leppänen päätyi, kun hän oli suorittamassa opetusharjoitteluaan Kurun normaalimetsäoppilaitoksessa. Siellä hän tutustui kehitysyhteistyön veteraaneihin.
”He sanoivat minulle, että Bangladeshiin tarvittaisiin apulaisasiantuntijaksi joku, jolla on lehmän hermot, ja sinä olisi sopiva siihen hommaan.”
Kari Leppänen työskenteli Nepalissa yhdeksän vuotta. ”Pisin työmatkani Nepalin vuorilla kesti 16 päivää. Sen aikana patikoin 200 ja ratsastin 50 kilometriä”, hän kertoo.
Työuransa Kari Leppänen päätti Tansaniaan. Suomen metsäyhteistyön tavoitteena siellä oli köyhyyden vähentäminen.Leppäsmäeltä maailmalle
Ajatus kehitysyhteistyöstä ei ollut Leppäselle vieras. Hän katsoi lapsena usein rainakuvia Afrikasta Kurjenkylän rukoushuoneella. Tyypillisesti ne kertoivat elämästä Kenian kuivilla alueilla.
Suomessa ei vielä tuolloin ollut paljoa muualta muuttaneita ihmisiä, mutta Leppänen oli tutustunut afrikkalaisiin lähetyspiireissä.
”Leskeksi jääneen isoisoisäni toinen vaimo oli ollut nuoruudessaan 20 vuotta Amerikassa, ja hän oli aktiivinen lähetysihminen. Hänen luonaan kävi vieraita Afrikasta asti. Se vaikutti kansainvälistymiseeni.”
Ja oli Leppäsmäeltä lähdetty ennenkin kaukomaille. Kari Leppäsen isoisän isoisä lähti Amerikkaan vuonna 1888 ensimmäisenä kurjenkyläläisenä. Hänen serkkunsa lähti Costa Ricaan kahdeksan vuotta myöhemmin.
Leppänen tie vei vaimonsa kanssa Bangladeshiin vuonna 1985, missä hän aloitti työt paikallisessa metsäoppilaitoksessa. Tehtävänä oli kouluttaa metsätyönjohtajia.
”Siellä oli koviakin ammattimiehiä, vaikka heillä ei välttämättä ollut mitään koulutusta. Opetin heille, että kanto tehdään lyhyeksi, jotta puusta saadaan kaikki hyöty. Se meni hyvin perille.”
Sen sijaan työntekijöiden turvallisuus ei tuohon aikaan juuri kiinnostanut bangladeshilaisia metsätyönjohtajia. Leppänen opetti heille siitä huolimatta työturvallisuutta ja ensiaputaitoja.
Kari Leppänen hoitaa metsissään istutukset, taimikonhoidot ja ennakkoraivaukset itse. Viilaustelineenä toimiva pöytä on tehty isoäidin pihaan istuttamasta lehtikuusesta. Kuva: Jyrki LuukkonenKari Leppänen
tamperelainen metsänomistaja, maa- ja metsätieteiden lisensiaatti ja teologian maisteri.
syntynyt Virroilla vuonna 1959.
työskenteli 35 vuotta kehitysyhteistyössä ja toimi yli 30 maassa kuudella mantereella.
jäi eläkkeelle vuonna 2020, mutta on senkin jälkeen konsultoinut kehitysyhteistyöhankkeita Mongoliassa, Nepalissa ja Tansaniassa.
puhuu englannin lisäksi sujuvaa espanjaa ja teki jopa lisensiaattityönsä espanjaksi.
hoitaa Virtain Kurjenkylässä sijaitsevan yli 440-vuotiaan kotitilansa metsiä.
perheeseen kuuluu vaimo ja aikuinen poika perheineen.
harrastaa paikallishistoriaa ja penkkiurheilua.
Metsäopetuksen lisäksi Leppäsen työtehtävät maailmalla liittyivät pääosin yksityismetsätalouteen sekä valuma-alueiden suojeluun ja hoitoon.
”Keskinkertaisilla lahjoilla varustettu ihminen saa paljon enemmän aikaan kehitysmaissa kuin Suomessa. Täällä kaikki on jo niin valmista, että täällä ei saa enää aikaan todellista muutosta”, Leppänen sanoo.
Pisimpään hän asui Nepalissa, Hondurasissa ja Tansaniassa. Vuonna 1994 hän muutti perheineen Hondurasiin ja aloitti työt seitsemässä Keski-Amerikan maassa.
Niissä oli ollut pitkään voimassa laki, jonka mukaan puut olivat valtion omaisuutta, vaikka ne kasvoivat yksityisen maalla.
”Maanomistajat pitivät puita rikkakasveina ja kaatoivat niitä maissiviljelmien ja kahvipensaiden tieltä.”
”Täällä kaikki on jo niin valmista, että täällä ei saa enää aikaan todellista muutosta”
Keski-Amerikan maiden lainsäädäntö muuttui 1990-luvun alussa, ja sen seurauksena puiden omistus siirtyi maanomistajille.
Leppänen opasti paikallisia ihmisiä muun muassa puun hyödyntämisessä ja auttoi yksityismetsätalouden organisaatioiden luomisessa, sillä Keski-Amerikassa vain metsäteollisuudella oli omat järjestönsä.
”Yksittäisen metsänomistajan on huono kisata metsäteollisuuden kanssa. Liittoutuminen on ainoa mahdollisuus. Muuten neuvotteluasetelmat eivät ole millään tavalla tasavertaiset.”
Leppäsen tilan pellot metsitettiin 35 vuotta sitten. Nyt koivujen seassa kasvaneiden kuusten rinnanympärysläpimitta on jo 37 senttiä. Kuva: Jyrki LuukkonenMaailmalla riitti työtä
Ura sai uuden suunnan, kun hurrikaani Mitch iski voimalla Keski-Amerikkaan vuonna 1998. Viidessä päivässä siellä satoi vettä Suomen vuotuisen sademäärän verran.
”Paikalliset ymmärsivät, että jos vuoret olisivat olleet metsäisiä, tuhot eivät olisi olleet niin valtavat. Nyt alueella kuoli 11 000 ihmistä.”
Koska Leppänen oli asunut pitkään Keski-Amerikassa ja oli alkuperäiseltä koulutukseltaan ”suonkuivatusmetsänhoitaja”, hän sai hoitaakseen useita valuma-alueiden hoitohankkeita.
Se työ jatkui myös Nepalissa, jossa Leppänen asui vuodet 2009–2017. Maa on yksi kylämetsätalouden menestystarinoista, hän sanoo.
”Kävin siellä ensimmäisen kerran vuonna 1986. Silloin vuorien rinteet olivat paljaina. Nyt Nepalin metsäprosentti lähentelee 50:tä, joka on hyvä luku vuoristoisessa maassa.”
Pitkän ja vaiheikkaan työuransa Leppänen päätti Tansaniaan, jossa hän työskenteli kolme vuotta Suomen suurlähetystössä.
Neljässä vuodessa 10 000 pienviljelijäperhettä perusti siellä Suomen valtion tuella 13 000 hehtaaria istutusmetsiä. Alueen potentiaali on kuitenkin paljon suurempi, Leppänen huomauttaa.
”Keski-Tansanian savannilla on lähes kolme miljoonaa hehtaaria metsityskelpoista maata. Metsitettynä ne sitoisivat hiiltä enemmän kuin kaikki Suomen metsät.”
Vuonna 1991 istutetut koivut ja kuuset ovat kasvaneet hurjasti. Kuva: Jyrki LuukkonenEläkkeellä kotiin
Viisi koivun runkoa saavuttaa päätepisteensä Leppäsen liiterin nurkalla. Juontovaunun vetäminen yksin käy työstä, mutta porukalla puut kulkevat kevyesti haastavassakin maastossa.
”Rattaiden pyörät ovat sellaiset, että ne pyörähtävät helposti kiven tai kannon yli”.
Pian sen jälkeen, kun Kari Leppänen lähti maailmalle, hänen kotitilansa pellot metsitettiin. Etenkin sekametsää kasvava peltolohko on järeytynyt voimallisesti.
”Vuonna 1991 tähän istutettiin koivua viiden metrin välein ja niiden väliin kuusta. Etenkin kuuset ovat kasvaneet hurjasti. Vahvimpien rinnankorkeusläpimitta on jo 37 senttiä.”
Leppänen jäi eläkkeelle kuusi vuotta sitten, koska hän oli luvannut poikansa perheelle olla kotona, kun hänen ensimmäinen lapsenlapsensa menee kouluun.
Eläkepäivillä Leppäsellä on mahdollisuus hoitaa vähän omiakin metsiä. Leppänen on Kurjenkylän vanhin talo, ja Kari Leppänen sen 18. isäntä samassa suvussa.
Varhaisin maininta tilasta löytyy Ilmajoen käräjäkirjoista vuodelta 1585. Tilan isäntä sai silloin sakkoa, koska hänen härkänsä oli tappanut naapurin lapsen.
Maailmalla Leppänen oppi, että metsänhoidossa tekniikat ja puulajit ovat sivuseikka.
”Loppujen lopuksi kyse on ihmisten mielentilasta ja siitä, onko heillä motiivia ja riittävää resurssia sellaiseen pitkäaikaiseen toimintaan, mitä metsänviljely vaatii.”
Joko sinulle tulee MT:n metsäuutiskirje? Saat ajankohtaisia juttuvinkkejä sähköpostiisi kerran viikossa tilaamalla maksuttoman metsäuutiskirjeen.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
