Miljoonan tukin autosavotta toi pulavuosien kurittamille kyläläisille hyvät tienestit 30-luvun Sallassa

Itäisessä Lapissa tehtiin maiden isojakoa vielä pitkälti 1900-luvulla. Esimerkiksi Sallan Kuolajärven kylässä noin 35 kilometriä nykyisestä Sallan raja-asemasta itään maanmittaustoimitus saatiin päätökseen 1930-luvun alussa.

Isojaossa talollisille erotettiin omat kiinteistöt, ja samalla he saivat oikeuden puunmyyntiin metsistään.

”Silloin Lapin tukkimetsissä rupesi käymään melkoinen ropina, ja peräkylissä isäntien lompakot saivat täytettä. Puun myynti pääsi käyntiin viimein myös Sallassa, kun isojako valmistui vuonna 1934”, kertoo Sallan suurten autosavottojen vaiheisiin perehtynyt tietokirjailija ja toimittaja Erkki Hautala.

Hautala, jonka sukujuuret ovat sotien jälkeen Neuvostoliitolle luovutetussa Vanhassa Sallassa, kiinnostui jo parikymmentä vuotta sitten selvittämään kotiseutunsa metsätyöhistoriaa.

Uusien yksityismaiden muodostuminen käynnisti Kemi Oy:n jättisavotat, jotka työllistivät tuhansia miehiä. Isojaon jälkeen Kemi-yhtiö ryhtyi hankkimaan järeää sahapuuta etenkin Keski- ja Itä-Lapista.

Kemi Oy tunnettiin jo entuudestaan suurena työllistäjänä. Yhtiön savotat olivat aiheuttaneet Lapin metsätyömaille jopa työvoimapulaa ennen pulavuosia 1929–33.

Yhtiön edelliset suursavotat, Nuortin konesavotta Savukoskella 1913–16 ja tukkisavotat Sodankylässä 1914–25, olivat vasta alkusoittoa Lapin metsien hyödyntämiselle.

Yhtiö suuntasi katseensa yhä kauemmas itään ja sitä myöten myös Sallan kirveenkoskemattomiin, järeiksi tiedettyihin aihkimetsiin, vaikka ne humisivat kaukana länteen suuntautuneista uittoväylistä.

Koska uitto ei käynyt päinsä, Kemi Oy ryhtyi selvittämään, onnistuisiko tukkien kuljetus Kemijoen vesistön varteen kuorma-autoilla. Suunnitelmissa oli kuljettaa tukit ensin kumipyörillä Kemijärveen ja siitä uittamalla Kemiin.

Aikaansa edellä ollutta hanketta ryhdyttiin suunnittelemaan jo silloin, kun 30-luvun lama kynti syvimmillään.

Sallan savotoissa pääsivät tienaamaan sekä puun myyjät, hakkurit ja hevosmiehet että usein etelästä saapuneet kuorma-­autoilijat. Miehet poseeraavat lastatun tukkiauton luona 1930-luvun lopulla. Kuva: Lapin Metsämuseo

Ankara työttömyys ja köyhyys kurittivat kansaa pulavuosina. Puun kantohinnat olivat romahtaneet, samoin metsätyömiesten palkat. Velkaisia pientiloja päätyi vasaran alle.

Siksi uutiset tuhat miestä ja kymmeniä kuormureita työllistävästä suursavotasta otettiin vastaan innokkaasti sekä Lapissa että Etelä-Suomessa.

Sallaan kaavailtu autosavotta oli niin valtava, että hankkeen toteuttamiseksi Kemi-yhtiö joutui liittoutumaan kilpailijansa Veitsiluoto Oy:n kanssa, Erkki Hautala kertoo.

Savotan pääsuunnittelijoina toimivat Kemi Oy:n metsäpäällikkö Jarl Sundqvist ja Veitsiluodon Valtteri Laukkanen.

Autosavotoista oli saatu maistiaiset Rovaniemen Rumamaassa, jossa Veitsiluoto Oy oli järjestänyt Lapin ensimmäisen autosavotan talvella 1929.

Erkki Hautala painottaa, että Sallan autosavotta oli kokoluokassaan poikkeuksellinen. 1930-luvun lehtimainoksissa sitä tituleerattiin ”maailman suurimmaksi tukkisavotaksi”. Sitä se saattoi ollakin miljoonan tukin kokonaissaannollaan.

Sallan autosavotoiden kokonaisuus koostui neljästä savottatalvesta vuosina 1934–39. Niiden aikana jättimäisiä hakkuita tehtiin eri puolilla Sallaa.

Ensimmäisenä talvena 1934–35 tukkeja ajettiin Oulankajoen valuma-alueelta, pääosin valtionmetsistä, 60 kuorma-autolla Kemijärven Suomu­lahteen. Purkupaikka sijaitsi Suomutunturin lähistöllä Räisälän kylässä.

Ensimmäinen talvisavotta työllisti satakunta hevosta ja satoja miehiä, jotka olivat ajan tavan mukaan kämppämajoituksessa. Tarkkoja lukuja työväen määrästä ei arkistojen kätköistä ole löytynyt.

”Se kuitenkin tiedetään, että kuorma-autoilijat saapuivat Sallan savotalle pääasiassa Etelä-Suomesta, kauimmaiset Turusta saakka”, nykyään Kemijärvellä asuva Hautala kertoo.

Tukit olivat järeitä, sillä vanhimmat kaadetut puut olivat jopa 300-vuotiaita. Silloisten kuorma-autojen kokoon ja hevosvoimiin nähden autokuormista tuli massiivisia, noin kymmenen tonnin painoisia. Puuta kuormassa oli suurimmillaan yli 600 kuutiojalkaa.

Tukit lastattiin lavoille kiramoilla, ruotsalaisilla tukkihisseillä, jotka toimivat polttomoottorilla.

Aholanvaaraan oli rakennettu savotan kuormureita varten tukikohta, jossa oli bensiiniasema ja kaksi autokorjaamoa. Korjaamoille oli paljonkin käyttöä, kun ylisuuret kuormat rikkoivat kuljetuskalustoa.

Puun kuljetusmatka oli noin 65 kilometriä yhteen suuntaan, ja tiet olivat kapeita, mutkaisia ja lumisia.

”Työaikoja ei ollut. Ratin takana nuokkuvat autoilijat urakoivat yötä päivää ja ehtivät kuljettaa vuorokauden aikana jopa neljä puukuormaa”, Hautala kertoo.

Ajoreitti Suomulahteen kulki Hautajärven, Hautavaaran, Hirvasvaaran ja Karhuvaaran kautta.

”Ensimmäiseltä savotalta ajettiin Kemijärveen suunnilleen 200 000 tukkia kolmen kuukauden aikana. Se on valtava määrä.”

Autot eivät hakeneet puutavaraa suoraan hakkuutyömailta, kuten nykyään on tapana. Hakkuupalstoilta tukit tuotiin välilanssiin vielä vanhaan tapaan hevosen vetämällä tukkireellä.

Metsästä puut tuotiin välilanssiin hevosen vetämällä tukkireellä. Ajurit tukkikuormineen talvitiellä Sallan Morottajassa vuonna 1939.  Kuva: Suomen Metsämuseo Lusto / Ilmari Karvosen kokoelma

Toisena savottatalvena 1936–37 puuta ostettiin Hautavaaran–Aholanvaaran jakokunnista ja Metsähallitukselta. Puuta ajoi nelisenkymmentä kuormuria, ja Suomulahteen kuskattiin 175 000 tukkia. Miehiä työskenteli metsätöissä suunnilleen saman verran kuin ensimmäisenä talvena.

Sallan kolmas autosavotta Vanhassa Sallassa Kurtin ja Vuorikylän jakokunnissa 1937–38 oli savottasarjan ylivoimaisesti mittavin peräti puolen miljoonan tukin saannollaan.

Metsätöissä Kelsinkäistunturin maisemissa hikoili 1 500 puunkaatajaa eli hakkuria ja 300 hevosmiestä.

Puun ostajat olivat rakentaneet Kurtin ja Vuorikylän välimaastoon Isoselkään valtavan tukikohdan pääpirtteineen. Majoituskämppiä oli rakennettu nelisenkymmentä. Talvitiestöä oli rakennettu 110 kilometriä.

Yhtiöt järjestivät Isoselän tukikohdassa ensimmäistä kertaa ruoka­huollon.

”Savotan työväki sai ostaa itselleen ruoan, eikä hakkuilla tarvinnut pärjätä omien eväiden varassa. Kahvitkin tarjoiltiin kolmesti päivässä”, Hautala kertoo.

Puuta ajettiin 90 kuorma-autolla, jotka olivat pääasiassa Chevrolet- ja Ford-merkkisiä. Niiden lisäksi ajossa oli muutama Volvo ja Studebaker.

Kolmantena savottatalvena tukit ajettiin Kuolajärven rannalla sijainneeseen uittolanssiin, josta ne uitettiin Kuolajokea pitkin Tenniöjokeen ja sen kautta edelleen Kemijokeen.

Kurtin kylän läpi juoksi Tuntsajoki, mutta se virtasi väärään suuntaan eli Neuvostoliittoon.

Kuolajärven lanssi oli valaistu ympäri vuorokauden. Lanssin päähän oli rakennettu mittava tukikohta, jossa oli hyvät palvelut: bensa-asemat, ruokalat, kahvilat ja parturit.

Caterpillar-traktori lumiauroineen Sallan savotalla vuonna 1938. Pillarikuskit poseeraavat suursavottaa ikuistamaan saapuneelle valokuvaajalle.  Kuva: P. Ruottinen / Suomen Metsämuseo Lusto / Ilmari Karvosen kokoelma

Tieto vihreää kultaa vuolevasta jättisavotasta – Lapin Klondykesta – oli jo kiirinyt maailmalle. Kuolajärven jäälle laskeuduttiin suksilla varustetuilla lentokoneilla ja käytiin ihmettelemässä maailman suurinta autosavottaa.

Vuorikylän jakokunta ansaitsi sadasta tuhannesta tukkipuusta lähes viisi miljoonaa markkaa, nykyrahassa yli kaksi miljoonaa euroa. Kurtin jakokunta sai 60 000 tukista 2,4 miljoonaa markkaa.

Kyläläisille ne olivat valtavia rahasummia.

”Eräskin isäntä oli ihmetellyt, että on se vaan kumma, kuinka tuulenpieksemistä metsistä saa näin paljon rahaa”, Erkki Hautala kertoo.

Yksityismaiden puiden lisäksi kolmannen talven tukkisaantoa paisutti Metsähallituksen Tuntsan hoitoalue, joka leimautti samalta seudulta 100 000 tukkia. Tukkien lisäksi savotalta kertyi pinotavaraa sekä ratapölkkyjä eli liipiä.

Neljännen talven savotassa (1938–39) ajettiin 120 000 tukkia Kuolajärven lanssiin. Itäisimmät palstat oli leimattu alle kilometrin päähän silloisesta valtakunnanrajasta.

Kurtin rajavartioaseman päällikkö päätti keskeyttää hakkuut, jottei itänaapuria turhaan ärsytettäisi. Neuvostoliiton rajavartijat olivat kummeksuneet rajan takaa kuuluvaa ryskettä.

Tieto hakkuiden keskeytymisestä kiiri Lapin rajavartioston esikuntaan Rovaniemelle. Rajavartioston päällikkö Oiva Willamo päätti, että savottaa jatketaan.

Sallan viimeinen autosavotta päättyi keväällä 1939.

Marraskuun lopussa Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, ja sotavuosien katkeraksi päätteeksi valtaosa itäisen Sallan kylistä ja metsämaista jouduttiin luovuttamaan naapurimaalle.

Katso video Ylen Elävästä arkistosta.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 1/2025.