Metsätiet rappeutuvat hoidon puutteessa – jos tiekunta ei hoida hommiaan, edessä voi olla pian kallis remontti

Metsätiet ovat kuin Suomi-neidon hiussuonisto, jonka kiemurat ulottuvat pään seudulta pikkuvarpaisiin asti. Metsätalouden tarpeisiin on rakennettu noin 130 000 kilometriä teitä, mikä on reilu kolmannes koko yksityistieverkosta.

Urakka on ollut valtava, mutta se on pitkälti tehty. Uusia metsäteitä rakennetaan enää vähän ja pääosin Pohjois-Suomeen.

”Etelä- ja Keski-Suomessa optimi tietiheydelle on noin viisitoista metriä per hehtaari. Lähikuljetusmatkan pitäisi olla enintään 400 metriä leimikon keskipisteestä tielle. Jos se on suurempi, korjuukustannus nousee jyrkästi”, kertoo metsäteiden johtava asiantuntija Mika Nousiainen Metsäkeskuksesta.

Pohjois-Suomessa metsätieverkko on harvempi, koska metsäkuljetusmatka saa olla pidempi. Monin paikoin pohjoisessa pärjätään tilapäisillä talviteillä.

Metsäteistä suurin osa on rakennettu 1960–1980-luvuilla. Siinä ajassa suuri osa on ehditty perusparantaa kertaalleen. Moni on jo toisen parannuskierroksen tarpeessa.

”Luokkaa 1 500 kilometriä pitäisi tehdä joka vuosi, mutta viimeisten 10 vuoden aikana määrä on ollut noin 500 kilometriä vuodessa. Joka vuosi on tullut noin 1 000 kilometriä lisää korjausvelkaa.”

Rahoituksen tilanne on kaksijakoinen: Entisen kemera-lain korvaavassa metka-laissa metsäteiden perusparannushankkeiden tukiprosentti on muhkea 70, eli valtio maksaa suuremman osuuden tien korjauksen kuluista kuin aikaisemmin.

Huono puoli on, että rahoituksen kokonaismäärä on laskenut. Metka-rahoitteisiin perusparannushankkeisiin valtion budjetissa on varattu vajaat kolme miljoonaa euroa. Kun metsätien kunnostaminen maksaa 17 000 euroa kilometriltä, se tarkoittaa, että teitä kunnostetaan vain 250 kilometriä vuodessa.

Viime vuonna yksityisteitä kunnostettiin enemmän kuin pitkään aikaan, koska valtio jakoi kertaluonteisen potin huoltovarmuuden kannalta tärkeiden yksityisteiden kunnostamiseen. Näiden hankkeiden rahoitusta hallinnoivat ely-keskukset.

Lisärahan jako osoitti, että teiden korjaukseen on tiekunnissa halukkuutta, jos yhteiskunta tulee vastaan.

”Avustus kävi todella hyvin kaupaksi viime vuonna. Nopeat ja aktiiviset tiekunnat saivat sen, mutta niille jäi mustapekka käteen, jotka vähänkään pidempään miettivät”, Nousiainen sanoo.

Maakivet ovat vaaraksi autoille. Niiden poistaminen tarvittaessa kuuluu tien ylläpitoon. Kuva: Taina Renkola

Perusparannuksen yhteydessä metsätiet muutetaan nykykaluston tarpeille sopiviksi. Esimerkiksi vanhat kääntöpaikat ovat nykyisille hakeautoille liian ahtaita. Useimmin vanha tierunko on riittävän leveä, mutta joissakin tapauksissa alle kolmimetrisiä tierunkoja joudutaan leventämään. Se lisää kustannuksia merkittävästi.

Väestön ikääntyessä ja maaseudun tyhjentyessä vakituisesta asutuksesta tiet ovat yhä harvemmin paikalla asuvan tien osakkaan hoidossa.

Yksityistiekuntien etujärjestö Tieyhdistys on kouluttanut parinkymmenen vuoden ajan tieisännöitsijöitä, jotka hoitavat tiekuntien asioita ammatikseen. Useimmin isännöitsijälle lankeaa hallinto, joskus myös tien kunnossapitotöiden hankinta ja valvonta.

Yleisin tekninen syy tien rapistumiselle on, että tien runko ei kuivu kunnolla. Kuivatusta ylläpidetään huolehtimalla tienpientareiden niitosta, ojista ja rummuista.

Lisäksi hoitoon kuuluu lanaus, maakivien poisto ja pienimuotoinen sorastus tarvittaessa. Säännöllisellä hoidolla kallista perusparannusta voidaan lykätä jopa vuosikymmenillä.

Nousiaisen mukaan varsinainen tekijä teiden rapistumisen taustalla on, että ihmiset ovat hylänneet sen.

”Tien heikko kunto johtuu useimmin siitä, että tiekunta on laiminlyönyt tien kunnossapidon. Jos kokouksia ei ole pidetty neljään vuoteen, tie joutuu pilalle.”

Laiminlyönti ei välttämättä tarkoita, ettei metsätie olisi enää lainkaan käytettävissä.

Metsätiet jaetaan neljään luokkaan käytettävyyden perusteella. Parhaaseen ykkösluokkaan kuuluvat tiet, jotka ovat liikennöitävissä raskaalla kalustolla myös kelirikkoaikaan.

Heikoimman luokan metsätie kestää tukkirekan ajoa vain rungon ollessa jäätyneenä ja kesän kuivimmalla kaudella. Korjausvelka johtaa siis siihen, että puunkorjuun mahdollisuudet rajoittuvat yhä useammalla palstalla keskitalveen puutteellisen metsätien takia.

Yhtälö on huono, kun samaan aikaan märkien, lauhojen syksyjen yleistyminen vaatisi päinvastoin entistä parempia metsäteitä. Syyskelirikkokaudet ovat yleistyneet jatkuvasti.

”Korjausvelkaa on noin 1,3 miljardin euron edestä. Se on niin mittava summa, etteivät tiet tule yhden hallituksen aikana kuntoon. Tarvittaisiin pidempiaikainen ohjelma. Rahoituksen tason pitäisi olla korkea ja tiekuntien aktiivisuutta pitäisi nostaa.”

Metsätieverkosto palvelee metsäkiinteistöjen omistajien lisäksi huoltovarmuutta ja virkistyskäyttöä. Metsätalouden tarpeisiin on rakennettu 130000 kilometriä teitä, mikä on kolmannes yksityisteistä. Kuva: Taina Renkola

Moni metsätie vie paitsi metsään myös loma-asunnoille, pelloille ja vakituisten asuintalojen äärelle. Yksityistielaki määrittää tienpitokustannukset jaettavaksi sen hyödyn mukaan, jonka tien katsotaan kullekin osakkaalle tuottavan. Tarkempia ohjeita kustannusten jaosta annetaan Maanmittauslaitoksen julkaisemissa yksiköintisuosituksissa.

Tieyhdistyksen yksityistieasiantuntija Teuvo Taura näkee osakaskunnan monipuolisuudessa sekä hyviä että huonoja puolia metsänomistajan kannalta.

”Toiminta on yksinkertaisempaa, jos kaikki osakkaat ovat metsänomistajia. Jos tiellä on myös lomakiinteistön omistajia, tulee huomioitavaksi talvikunnossapito, joka lisää kustannuksia. Positiivinen puoli on, että tiekunta toimii aktiivisemmin, jos tietä on pidettävä jatkuvasti kunnossa, ja tulee vaatimuksia kokousten pitämiselle.”

Taura arvioi, että ammattimaisen tieisännöinnin piirissä on ehkä 20–30 prosenttia vakituisen asutuksen pääsyteistä. Puhtaasti metsätaloutta palvelevilla teillä osuus on pienempi.

Taura pitää tieisännöitsijöiden käyttöä viisaana valintana nimenomaan hallinnon aktivoimiseksi.

”Suosittelemme mallia, jossa tiekunnassa on henkilö, joka vastaa kunnossapidosta. Osa isännöitsijöistä hoitaa työtilauksetkin, mutta töiden valvonta ei onnistu kustannustehokkaasti, ellei tie sijaitse 10 kilometrin säteellä tieisännöitsijän toimipaikasta.”

Vastuun ottaminen tiekunnassa ei tarkoita talkootyötä.

”Tiekuntien toimielinten jäsenillä on oikeus saada kohtuullinen palkkio tehtävästään. Ei ole tarkoitus, että paperitöitä pitäisi tehdä talkoilla, kun ei sitä odoteta talviaurausten tekijöiltäkään. Ajanmenekkiä tulee, vaikka suoranaisia kuluja ei koituisikaan.”