Jatkosodan alussa pakkolaskun tehneen saksalaiskoneen hylky on vielä tunnistettavissa lentokoneeksi. Kuva: Arto Komulainen
Kaldoaivin erämaa-alueella voi vaeltaa omia polkujaan tai merkityllä reitillä ‒ Alueella lepäävä hylky muistuttaa toisesta maailmansodasta
Suomen suurin erämaa-alue, Pohjois-Lapin Kaldoaivi, houkutteli muutaman päivän syysvaellukselle. Tarjolla oli hienoja maisemia ja useampia kohtaamisia lintujen kuin ihmisten kanssa. Katso erämaan tunnelmia videolta!Tilaajalle
Kaldoaivin erämaan porot eivät ole tottuneet retkeilijöihin ja ovat arkoja. Kuva: Arto KomulainenSyyskuun päivä oli harmaa ja pilvet roikkuivat tunturien päällä, kun pakkailin kamppeitani rinkkaan Pulmankijärven eteläpään pysäköintipaikalla 20 kilometriä Nuorgamista etelään.
Valmista tuli ja rinkka selkään... Ei pahus, liikaa painoa. Täytyi vähentää tavaraa auton takakonttiin.
Ensimmäisen vaelluspäivän tavoitteeni oli patikoida yöksi Adolfin kammille Ylä-Pulmankijärven pohjoispään tasalle. Pulmankijoen itäpuolen tuntureita taivaltaen matkaa sinne kertyisi mutkineen lähes 30 kilometrin verran.
Alkukilometrien jälkeen, kun tienpohja ja polut loppuivat, huomasin kumisaappaiden olleen väärä valinta. Tunturikoivujen oksista valui housunlahkeita pitkin vettä saappaisiin, ja niiden löysät pohjat tuntuivat kivikossa ikäviltä.
Vaelluskengät säärystimien kanssa olisivat olleet paremmat jalkineet tälle reissulle.
Viiden kilometrin patikoinnin jälkeen piti ylittää Pulmankijokeen laskeva Luossajoki. Alkusyksy oli ollut kuiva, joten ylitys sujui helposti ensin kahlaamalla ja syvimmän veden kohdalla kiveltä toiselle hyppien. Märillä kivillä taiteileminen vaati toki melkoista rohkeilua.
Kaldoaivin erämaa-alue
Suomen suurin erämaa-alue, laajuus miltei kolme tuhatta neliökilometriä
Saanut erämaa-alueen statuksen vuonna 1991
Sijaitsee Koillis-Lapissa Utsjoen ja Inarin kunnissa lähellä Norjan rajaa
Paikoin hankalakulkuista tunturierämaata, jossa on vain itäosassa merkittyjä reittejä
Suosituin merkitty reitti, kesäreitti Sevettijärvi–Pulmanki, on reittivalinnasta riippuen 60–70 km:n pituinen, eikä sitäkään suositella aloitteleville retkeilijöille
Sateisina syksyinä pitää myös merkityillä reiteillä varautua vetisiin suonylityksiin
Lisätietoja: luontoon.fi/kaldoaivi
Saksalaiskoneen hylyllä
Luossajoen jälkeen avautui helppokulkuinen tunturimaasto, jossa seuraavat viisi kilometriä taittuivat mukavasti. Ajatellun ruokatauon aikaan satuin sopivasti Moresveaijoen varteen kallioiselle alueelle pienen könkään alle. Se oli mainio taukopaikka.
Uusin voimin jatkoin matkaani, jota oli edessä vielä parikymmentä kilometriä. Välillä pilvet laskeutuivat tunturinkupeita alas tihkusateen saattelemana. Onneksi sateet olivat lyhyitä kuuroja.
Illan jo hämärtyessä etsiskelin toisen maailmansodan aikaisen saksalaisen Junkers Ju 52 -kuljetuskoneen hylyn paikkaa. Karttaani olin merkinnyt vain ruksin hylyn summittaisesta paikasta. Muistin lukeneeni hylyn sijaitsevan Pulmankijoelta toistasataa metriä itään. Vaikka tarkkaa tietoa ei ollut, pienen kiertelyn jälkeen osuin vesilampareelle, jossa hylky makasi.
Alumiininen rumilus lojui samassa paikassa, johon se oli neuvostoliittolaisen koneen tulituksen jälkeen jäänyt vuonna 1941. Lentokoneen miehistön kerrotaan selviytyneen pakkolaskusta hengissä.
Sotahistoriallinen muistomerkki oli vaikuttava kokemus harmaan illan hämärässä. Seisoessani koneen siivellä minun oli helppo eläytyä Lapin erämaahan pakkolaskun tehneen miehistön tuntemuksiin.
Adolfin kammilla
Illan pimettyä ja askeleen jo painaessa saavuin Adolfin kammille. Persoonallinen majapaikka, totesin: loivaan rinteeseen rakennettu, tyypilliseen tapaan turpeella vuorattu. Poronsarvia oli kertynyt katolle melkoinen röykkiö.
Yllätyin, kun kammin ympäristössä oli ainakin viisi telttakuntaa ja itse kammi täynnä majoittujia. Telttaa pystyttäessäni alkoi jatkuva sade, jota kesti yön ajan.
Herättyäni maisema oli märkä. Niin myös eiliset vaellushousuni, kumisaappaista ja sukista puhumattakaan.
Avasin teltan oven raolleen ja sytytin eteistilaan retkikeittimen, jonka yllä kuivattelin varusteet. Samalla teltta kuivui sopivasti pakkauskuntoon.
Adolfin kammi on saanut nimensä erämaahan pakkolaskun tehneen koneen kapteenin mukaan. Hylystä on kammiin siirretty kapteenin istuinpenkki. Tarina kertoo, että vaeltajat voivat istua siinä päivällä, mutta yöllä se on jätettävä Aatulle. Tiedä sitten, millaiset kummittelut olisivat kammilla alkaneet, jos siihen olisi joku yöllä istunut.
Adolfin kammi on saanut nimensä vuonna 1941 pakkolaskun tehneen Ju 52 -kuljetuskoneen saksalaisen kapteenin mukaan. Kuva: Arto KomulainenKarumpiin maisemiin
Olin suunnitellut kapuavani Kaldoaivin tunturin huipulle, mutta aamu oli niin sumuinen, että luovuin ajatuksesta.
Sen sijaan siirryin erämaa-alueella idemmäksi. Siellä maisema muistutti Vätsärin erämaan pohjoisosaa: kallioita, kiviä, lukuisia järviä ja lampia.
Seuraani liittyi Markus Sirkka, jonka kanssa olimme viime vuosina usein taivaltaneet Lapin erämaissa.
Ohitimme Näätämöjoen eteläpuolisen mäntyvyöhykkeen nopeasti mönkijäuraa pitkin.
”Opukasjärvellä ei sitten ole enää autiotupaa”, Markus kertoi patikoinnin lomassa. Järven eteläpäässä ollut autiotupa oli kuulemma palanut vuonna 2018.
Tieto yllätti minut, koska olin muutama vuosi aiemmin yöpynyt kyseisessä autiotuvassa. Puuvaja ja huussi sekä tulipaikka olivat sentään säästyneet palolta.
Tunturimittarin tuhoja
Opukasjärven tuvan pihapiirissä vietetyn telttayön jälkeen matkamme jatkui Iisakkijärven autiotuvalle. Ylitettävänä oli kaksi jokea. Näätämöjoen yli johti silta, ja Silisjoella oli jokivene. Vene oli kiinnitetty rullien varassa kulkevaan köyteen, jolla se vedettiin joen yli.
Perillä Iisakkijärven tupa osoittautui oikein mainioksi. Koska päivää oli vielä jäljellä, suuntasimme lounaan jälkeen Rovivaaralle, joka sijaitsee muutaman kilometrin kämpästä länteen. Rovivaara on yksi seudun hienoimmista paikoista maisemien katseluun. Vaaran huipulta avautui lännen suunnalle upea järvien ja tunturien maisema.
Varsinkin lähellä vaaraa oleva Tsokkisjärvi oli alkuillan valossa hienon näköinen. Kaukana lännessä horisonttiin piirtyivät Kaldoaivin tunturien muodot.
”Lapintiaisia”, hihkaisi Markus. Tunturikoivujen oksilla taiteili kaksi vaaleanruskeaa lintua. Ne etsivät jäkälien alta hyönteisiä ja niiden toukkia. Ahkerasti linnut touhusivat ruokailupuuhissa ja lennähtivät välillä edemmäksi.
Läheisen vaaran rinteellä ja laella törröttää tuhatmäärin koivuja, jotka tunturimittarin toukat ovat syöneet paljaiksi lehdistä. Kuolleitten koivujen näkymä oli perin ankea, mutta muutoin ruskan värjäämät maisemat näyttivät hienoilta.
Maisema Rovivaaralta Tsokkisjärven suuntaan länteen. Horisontissa piirtyvät Kaldoaivin tunturit. Kuva: Arto KomulainenLapin linnut seurana
Ruokailun ja nokosten jälkeen nousimme Rousajärven eteläpuolen Laasavaaraan, joka on erämaa-alueen itäosan tyypillinen kallioinen vaara. Sen laen kivenjärkäleet ovat kuin aseteltuja monumentteja kaukaisilta ajoilta.
Vaaran länsi- ja eteläpuolella on soita, joilla riekot viihtyvät. Tämän tästä pyrähti lentoon usean linnun parvia. Ne lensivät muutaman sata metriä ja laskeutuivat vaivaiskoivujen ja kanervien suojiin.
Illan hämärtyessä saavuimme takaisin Iisakkijärven autiotuvalle. Peilityyneltä Iisakkijärveltä kantautui kuikan huuto. Kaksi upeaa lintua lipui hiljalleen järvenselällä toisen välillä sukeltaessa kaloja iltapalaksi. Emolintu ojensi poikaselleen pyydystämänsä kalan. Vielä ennen nukkumaanmenoa saamme kuulla lintujen upeat huudot. Erämaan lintuja nämä kuikat.
Iloinen yllätys oli myös pikkutikka, joka evästauollamme Opukasjärvellä lennähti lähikoivuun. Sekin oli ruoanhaussa, koputteli nokallaan koivujen lahonneita oksanhaaroja. Paluupatikoinnilla pääsimme tarkkailemaan kuukkeleiden touhuja niiden hakiessa syksyn kypsyttämiä marjoja polunvarren mättäiden lomasta. Sen enempää kuukkelit kuin pikkutikkakaan eivät kameroitten kanssa hiippailevista retkeläisistä tuntuneet juuri välittävän.
Kaldoaivin tunturierämaata olisi riittänyt vaeltaa lähes kolme tuhatta neliökilometriä. Tällä reissulla siitä tuli koetuksi vain pienenpieni osa.
Lapintiainen on löytänyt ravinnokseen toukan. Kuva: Arto KomulainenKiehtova Inarinpolku
Kaldoaivin erämaa-alueella sijaitsevat autiotuvat ovat alueen itäosassa. Tsuomasjärven tupa sijaitsee Utsjoen kunnan puolella ja loput Inarin kunnan puolella.
Ne, jotka retkeilevät Kaldoaivin länsiosassa, yöpyvät teltassa. Erämaa-alueen itäosassa on mahdollista yöpyä myös autiotuvissa. Aina on kuitenkin otettava mukaan oma teltta siltä varalta, että tuvissa on täyttä tai ei jaksa kulkea tuvalle asti.
Kaldoaivin erämaan merkityt reitit sijaitsevat alueen itäosassa. Sevettijärvi–Pulmanki on kohtalaisen helppokulkuinen kesäretkeilyreitti, joka kulkee usean autiotuvan ja yhden vuokrakämpän kautta.
Toinen reitti on sadan kilometrin mittainen Inarinpolku, joka johtaa Sevettijärveltä ja Norjan Varanginvuonon perällä sijaitsevaan Karlebotnin kylään. Polku oli aikoinaan tärkeä kaupankäyntireitti. Se oli käytössä vuoteen 1852, jolloin Suomen suuriruhtinaskunnan ja Ruotsi–Norjan välinen raja suljettiin.
Polku on sittemmin elvytetty uudelleen käyttöön 150 vuotta kestäneen hiljaiselon jälkeen. Me Markuksen kanssa patikoimme yleensä merkittyjen reittien ulkopuolella, mutta Kaldoaivin historiallisella Inarinpolulla taivallamme pätkän matkaa ihan mielellämme.
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 7/22.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
