Herkullinen hapero jää monelta poimimatta – näin vältät polttavan pippurisen yllätyksen

Haperot tuntevalle sienestäminen on juhlaa, sillä niitä on metsissä yleensä runsaasti. Jostain syystä moni sienestäjä tuntuu niitä välttelevän.

Ehkä ne ovat arveluttavia monenkirjavine lakkeineen ja helposti sormiin murenevine rakenteineen.

Yllättäen hapero kuitenkin napakoituu paistinpannulla mukavan lihaisaksi. Maku on usein mieto ja hieman hapan hyvällä tavalla.

Ikääntyessään haperon heltta saattaa nimensä mukaisesti hapertua.  Kuva: Katja Lamminen

Suomessa kasvaa toistasataa haperolajia, joita kaikkia satunnaissienestäjän on vaikea opetella tunnistamaan.

Niiden joukossa ei ole myrkyllisiä lajeja, joten sinänsä kerääminen on huoletonta. Ainoa epämieluisa yllätys voi olla polttavan pippurinen maku, joka voi pilata koko paistoksen.

Haperoita poimiessa onkin syytä tarkistaa, ettei valkoisessa jalassa ole lainkaan punaista väriä, joka kielii karvaudesta. Usein karvaimpien lajien lakitkin hehkuvat varoittavan punaisina.

Kannattaa opetella välttämään myös tympeän makuiset haisuhaperot.

Haperoiden lakkien värit vaihtelevat kirkkaan- ja tummanpunaisista hailakoihin, beigeihin, keltaisiin ja rusehtaviin.  Kuva: Katja Lamminen

Haperoita poimiessa on sallittua hyödyntää haju- ja jopa makuaistiaan, jos ei ole ihan varma haperon luonteesta.

Kaikki miedon makuiset haperot ovat syötäviä ja osa niistä luokitellaan erinomaisiksi ruokasieniksi. Haperoita ei tarvitse ryöpätä, vaan ne ovat parhaimmillaan pannulla paistettuina, kenties muiden metsäsienten joukossa.

Tästä pääset Luontoportin sivulle vertailemaan haperolajeja.

Hapero ryydittää suolaista puustia.  Kuva: Elina Lampela