Marja-aikaan minusta tulee talvivarastoja keräävä hamsteri, kirjoittaa marjastukseen hurahtanut toimittaja – ”Jotain alkukantaista tähän täytyy liittyä”

Ensimmäiset merkit löytyvät tanssilavan puuportailta. Lintukansan sinimustat ruikkaukset osoittavat, että on aika katsastaa tutut mustikkapaikat.

”Vielä saa vähän kypsyä”, puoliso maistelee tiedustelureissulla kesä-heinäkuun taitteessa 2024. ”Mutta marjoja tulee ihan kohtuullisesti.”

Mielessäni läikähtää lämpimästi. Ei vienyt halla satoa, eikä enää ehdi kuivuuskaan tehdä täystuhoa. Nyt saa pelätä enää muita marjastajia. Koska tahansa tänne voi osua joku toinen. Tulee ja vie meidän marjat.

Marjahulluus tuo mukanaan myös marjakateuden.

Mustikan käsinpoimijoiden koulukunta menetti perheestämme muutaman jäsenen, kun tuli kokeiltua poimuria. Kuva: Tuija Mannerin kotialbumi

Tämän taudin siemenet kylvettiin jo lapsuudessamme.

Puoliso päätyi äitinsä mukana mustikkaan niin pienenä, että saniaiset kaartuivat pään päälle eikä äitiä enää näkynyt. Välillä äiti istutti taaperon mättäälle, antoi syötäväksi mustikkaisen varvun ja poimi sillä välin minkä ehti.

Omat marjastusmuistoni alkavat teini-­iästä, kun äidin uusi liitto oli heittänyt kaupunkilaistytön etelästä pohjoiseen. Perhe vitsailee edelleen ensimmäisestä ryntäyksestäni vadelmapensaikkoon. Naureskelun sijasta olisivat kyllä voineet heti neuvoa kokematonta, että lyhythihaisessa paidassa käsivarret naarmuuntuvat.

Jopa 1700-luvun säätyläistyttö Jakobina Charlotta Munsterhjelm oli päiväkirjansa mukaan osaavampi vadelmanpoimija kuin minä 1970–80-lukujen taitteen keskiluokkaisena teininä. Puolukoitakin Jakobina keräsi innokkaasti. Itse protestoin vahvasti, kun uusperheen koko jälkikasvu pakattiin syksyisin autoon ja kärrättiin puolukkakankaille.

Kiusallisistakin retkistä jäi jotain mieleen itämään. Ehkä se oli metsän tuoksu, ehkä kypsän marjan maku.

Välillä on kauhottava molemmin käsin. Liian hyvä marja-aluekin voi alkaa ahdistaa, koska millään ei pysty keräämään kaikkea. Kuva: Tuija Mannerin kotialbumi

Valoisa, lämmin rinne metsätien varressa sinertää lupaavasti. Miehen kanssa meiltä pettää mielenmaltti. Marja ei vielä ole makeimmillaan, mutta enää ei odoteta.

”Menin siitä jo”, mies huikkaa ja kauhoo poimurillaan. Parhaat päältä, se on hänen mottonsa. ”Riittää täällä vielä”, vastaan, koska haluaisin saada talteen jokaisen marjan.

Myöhemmin löydän meidät Jalo Heikkisen kirjasta Marjamiehen muistelmia. Puoliso on marjastajatyyppinä ilmiselvä Edelläkävijä: hän tutkii alueen nopeasti ja vaihtaa paikkaa, jos noukittavaa ei löydy tarpeeksi. Edelläkävijän kannoilla taas kulkee yleensä Seurailija, ”jälkitöiden tekijä ja tarkkoja”.

Tunnistan itsestäni myös Tutkivaa poimijaa, jota kiinnostavat marjojen ravintoarvot. Ja joka (tunnustan) pyrkii luennoimaan niistä läheisilleen jopa kesken marjastuksen. Muistan esitelmöineeni myös metsän vaikutuksista suolistobakteereihin.

Heikkinen selittää kirjassaan marjojen merkityksen runollisemmin:

”Huolimatta pienestä koostaan marja on suomalaiselle suuri asia ihan samalla tavalla kuin ohran tai rukiin jyvä, joka on antanut meille elämän jatkumon tässä kylmässä kolkassa.”

Parhaat mättäät on mukava tyhjentää yhdessä.  Kuva: Tuija Mannerin kotialbumi

Parhaat päältä, kuuluu puolisoni poiminta­taktiikka. Kuva: Tuija Mannerin kotialbumi

Selkää alkaa ennen pitkää kivistää. Aikaa kuluu paljon. Tulee hiki, jano ja nälkä. Hyttyset inisevät ja imevät, paarmat pörräävät ja purevat. Marjastus tuntuu välillä niin epämukavalta, että ymmärrän hyvin niitäkin, jotka hankkivat marjansa mieluummin torilta.

Täyttyvissä astioissa on silti jotakin kumman tyydyttävää, samoin täyttyvissä pakastimissa. Yksi kylmälaite riitti meille hyvin ennen marjastusharrastusta. Nyt niitä on kolme.

”Tähän täytyy liittyä jotain alkukantaista. Jokin muinaisuudesta kumpuava metsästäjä-keräilijä pääsee ihmisestä esiin”, tuumin miehelleni.

Arkeologisten löytöjen mukaan vadelmia on syöty jo esihistoriallisella ajalla, ja edelleen minusta kuoriutuu marja-aikaan talvivarastoja keräävä hamsteri. Tai poikasilleen ruokaa turvaava emo, olkoonkin, että lapset ovat jo aikuisia.

Jotain meditatiivistakin poimimiseen liittyy. Kun mieli keskittyy marjoihin, se ei pyörittele ikäviä uutisia, omia tai läheisten huolia tai tekemättömiä töitä. Ajantaju katoaa, ja aivojen lepohetken keskeyttää korkeintaan lähistöltä pakoon pyrähtävä kanalintu.

Hörppy vettä ja vähän evästä, niin jaksaa taas jatkaa jahtia. Kuva: Tuija Mannerin kotialbumi

Kaksi hikistä hillastajaa -selfie lähti aikuisten lasten puhelimiin. Jospa se houkuttelisi heidät marjastusvisiitille. Kuva: Tuija Mannerin kotialbumi

Suopursut piiskaavat polvia, mutta varvikossa jaksaa kahlata, koska sieltä täältä silmiin osuu rypäs kultaa. Keltaisena hohtavia, suuria ja meheviä suomuuraimia.

”Kuningatarmarjoja”, iloitsen ja pistelen komeimmat ämpärin sijasta suuhun. Muutaman metrin päässä mies puhuu kuningasmarjoista ja herkuttelee hänkin.

Entinen suohan tämä on, nykyisin ojitettua metsää. Mutta se sijaitsee ihan kotikonnuilla, joten kannattaa nämä vähätkin makupalat poimia pois. Pääsato hillaa on jo kerätty muualta.

Mielessäni olen monet kerrat kiittänyt tuttavaa, jonka kahvipöydässä oivalsin, että hilla kasvaa myös uudella kotiseudullamme Keski-Suomessa. Siihen saakka oli ajatellut sen vain Lapin marjaksi.

Lisäpotkua antoi miehen suunnistus­harrastus. Hän alkoi keväisin bongata iltarasteilta paikkoja, joissa näki hillan kukkivan. Otollisia alueita löytyi myös kartoilta.

Nopeasti opimme, että hillaretkille herätyskellon pitää soida aamuyöstä. Heinäkuun helteissä on ehdittävä maastoon ennen muita hillastajia ja ennen kuin aurinko kapuaa korkealle.

Hilla, lakka, valokki – marja-aarteella on monta nimeä. Tämä komea yksilö päätyi suoraan suuhun. Kuva: Tuija Mannerin kotialbumi

Intoa riittää, mutta mieluiten homman pitäisi sujua kohtuuhelposti.

Paha kyllä parhaan hillapaikan lähelle emme enää pääse autolla. Muutama vuosi sitten metsätielle alkoi ilmestyä puomiksi kaadettuja puita ja kylttejä, jotka kehottivat pysymään poissa. Uusi omistaja ei halunnut marjastajia mailleen, tiesi huhu kylillä. Luultavasti osa marjastajista pysäköi autojaan miten sattuu, eikä omistaja päässyt enää pelloilleen.

Muutamana kesänä otimme auton perään polkupyörät ja hurautimme niillä ison tien varresta metsätietä suon lähelle. Pyörät oli helppo nostaa esteeksi kaadettujen puiden yli. Mutta kun kyltit ja puomipuut vain lisääntyivät, ryhdyimme patikoimaan suolle ison tien varresta, metsän kautta pidempää reittiä.

Suolta palatessa pysähdymme kotikylällä ensimmäiseksi uimarantaan ja hikisinä pulahdamme järveen.

Harva asia tuntuu yhtä autuaalta. Ehkä se, kun kotiin päästyä järviviileänä kömpii peiton alle jatkamaan aamuyöstä kesken jääneitä unia.

Tätä voisi vaikka suositella yhteiseksi elämysharrastukseksi! Kuva: Tuija Mannerin kotialbumi

Moni marjapaikka on löytynyt ajelemalla metsäteillä ja pysähtymällä tutkailemaan kohteita. Kuva: Tuija Mannerin kotialbumi

”Lähdettekö tanssileirille?” harrastuskaveri kyselee heinäkuussa. Valinta on helppo: metsä voittaa. Tanssia voi ympäri vuoden, mutta marjat on noukittava silloin, kun ne kypsyvät.

Useampi kuin joka toinen suomalainen poimii marjoja ainakin jonkin verran, kertovat tutkimukset. Ehkä se johtuu monista kesämökeistä ja jokaisenoikeuksista.

Ennen vanhaan kippoja täyttämään komennettiin lapset ja naiset. Nyt aktiivisimmat marjastajat ovat keski- ja eläkeikäisiä, sellaisia kuin me. Eikä ihme, sillä vapaa-aika lisääntyy huikeasti jo silloin, kun lapset aikuistuvat.

Viidenkympin hujakoilla alkaa myös kirkastua elämän rajallisuus. Äkkiä huomaa ajattelevansa yhä enemmän ravintokuituja ja vitamiineja, kolesterolia, verensokeria ja luonnonmarjojen terveysvaikutuksia.

Siihen kun lisätään pari hyvää marjapaikkaa, meillä sattumalta eteen osuneet, niin lapsuudenkotien marjastusmallit heräsivät ja jäivät.

Pahimpaan hyttysaikaan tiimin herkkähipiäinen jäsen tarvitsee muitakin apuvälineitä kuin kemiallista karkotetta. Kuva: Tuija Mannerin kotialbumi

”Äh, siellä on jo joku”, huomaan vieraan auton, kun taas kerran saavumme mustikkarinteeseemme. Ovat näköjään nostaneet tien sivuun täydet ämpärit ja painuneet takaisin metsään.

Meille käy kuten Heikkisen kirjan marjastajatyypeistä Nyytäjälle. Hän poistuu ujona muiden marjastajien läheltä ja tyytyy huonompaankin apajaan.

Ihan kelpo saalis saadaan vähän edempää saman metsätien varrelta. Sanko per nokka on meille kertapoiminnan maksimi, sillä marjat täytyy myös jaksaa perata ja pakastaa. Se vie aikaa, koska kotona tarkkuuspoimijasta kuoriutuu myös tarkkuusperkaaja.

Tänä kesänä putsaamisessa ei tarvitse kantaa huolta vattumadoista. Vadelma-aika menee ohi suun, koska myöhästymme alusta. Sitten loma loppuu, ja illat ja viikonloput säilötään kotipihan viinimarjoja ja omenoita.

”Mustikoita 40 kiloa, hillaa 15 kiloa ja vadelmia puolitoista. Puolukoita vain pari ämpärillistä”, ynnään syyskuun lopussa perheelle kirjanpitoani.

Tilastosta saan kiittää esikoisen avopuolisoa. Hän keksi muutama joulu sitten paketoida meille lahjaksi puutarhakalenterin, johon aloin kirjata myös poimintareissut ja marjamäärät.

Vuodet eivät todellakaan ole veljeksiä. Yhtenäkään kesänä ei vielä olla onnistuttu poimimaan ruhtinaallisesti jokaista marjalajia. Jokin jää aina sään tai muun elämän jalkoihin.

Hyvä metsämansikkapaikka jää ehkä ikuiseksi haaveeksi. Vain muutama herkkupala on löytynyt joskus sattumalta. Kuva: Tuija Mannerin kotialbumi

Nyt ei saada karpaloita, välähtää syksyllä hätä mieleen, kun mies kertoo pitkästä työkomennuksestaan ulkomaille.

Arkajalkana en uskaltaudu maastoon yksin, sillä alan kuvitella karhuja joka kumpareen takana.

Pelastuspartioksi järjestyy ystävätär. Myös tyttäret piipahtavat hetkeksi kanssani läheisen lammen rantamille. Rubiinin­punaiset kiisselit talveksi on turvattu.

Ehkä jopa isompi ilonaihe on se, että perheen nuoret aikuiset lähtevät mukaan. Saa siirtää marjastusperinnettä ja -taitoja seuraavalle sukupolvelle ja opettaa heille omat marjapaikkansa.

Paras karpalosuo jää silti odottamaan miehen kotiinpaluuta, kevättä ja lumien sulamista. Karpalo kestää hyvänä hangen allakin, joten jo huhtikuussa voi aloittaa uuden marjastuskauden. Kokeiltu on!

Olkoot sormet kohmeessa ja polvet märkinä, mutta karpaloita on saatava. Kirpeän marjan aromi korvaa poimijan vaivat. Kuva: Tuija Mannerin kotialbumi

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 6/2025.