

Vätsärin erämaa-alue sijaitsee Ylä-Lapin itäosassa Inarijärven koillispuolella. Vätsärissä maasto on karumpaa ja vaikeakulkuisempaa kuin maamme muilla erämaa-alueilla.
Vesistöä on paljon: pitkulaisia vuonoja, järviä ja lampia sekä näitä yhdistäviä puroja ja jokia. Maata pitkin edettäessä kiviröykkiöt tekevät patikoinnista haastavaa.
Vätsärin eteläosaan kuuluu noin kolmasosa Inarijärvestä, ja sieltä pääsee veneellä vuonoja pitkin keskelle erämaata. Maata pitkin erämaan sydämeen ehtii tienvarresta vasta parin päivän vaeltamisen jälkeen.
Useimmiten Vätsäriin lähdetään patikoimaan erämaan pohjoispuolelta Norjaan menevän tien varresta Kirakkajärveltä tai Näätämöstä.
Erämaa Inarijärven itä- ja koillisosassa valtion mailla Inarin kunnassa.
Sai erämaa-alueen statuksen vuonna 1991 erämaalain nojalla.
Alueen laajuus on 1 573 neliökilometriä.
Sopii patikointiin vain kokeneille, suunnistustaitoisille vaeltajille.

Ensimmäisen syysvaellukseni Vätsäriin tein yhdessä Markus Sirkan kanssa. Olimme palailemassa Kaldoaivin erämaasta ja päätimme samalla reissulla käväistä Vätsärin itäosassa, Routasenkurussa.
Näätämöstä läheltä Norjan rajaa lähdimme tallustamaan mäntykankaiden ja pienten suolaikkujen lomitse kohti avotunturia. Tunturimaisemaa hallitsivat vaarojen kallioiset laet ja niiden yksittäiset kivenlohkareet. Näytti kuin kivet olisi sinne joku asetellut.
Kahdeksan kilometrin tunturiosuuden jälkeen laskeuduimme Joulutunturilta Norjan rajan vieressä kulkevalle poroaidalle. Mäntymetsässä maasto on tasaista, ja rajan vierustalla aina Uutuanjoen ja Routasenjoen risteykseen saakka on Vätsärin ehkäpä ainoa helppo kulku-ura.
Illan lähestyessä kävimme tutustumassa lähimaastoihin. Katselimme tummuvaa maisemaa ja nousimme Routasenjoen itäpuolen vaara-alueelle. Maisema oli hyvin erikoinen kalliomuodostelmineen.
Navakka itätuuli toi vilun, joten kauaa emme kallioilla viihtyneet mainioista maisemista huolimatta. Laskeuduimme alas jokien tasalle ja kahlasimme takaisin leiriin myöhäiseksi jääneelle päivälliselle. Ruoan jälkeen uni maittoi koskien kohinassa.
Aamulla lähdimme kulkemaan kurun länsireunaa kohti sen eteläpään koskia ja könkäitä. Välillä pääsimme patikoimaan aivan jyrkänteen tuntumassa ja ihastelimme hienoja näkymiä. Aamupäiväkahvit keittelimme vanhalla nuotionpohjalla aivan kurun reunalla.
Reilun kymmenen kilometrin jälkeen saavuimme ensimmäisille vesiputouksille. Huomasimme heti, ettei paikkaa ole turhaan mainittu yhtenä Lapin hienoimmista luontokohteista.
Vaikka alue ei ole suuri, se on sitä vaikuttavampi. Vesi on aikojen saatossa hakenut reittinsä könkäillä ja kovertanut uomansa kallioon. Jostakin syystä kallio ei ole rapautunut vaan on yhtenäistä muodostelmaa koko könkään alueella.
Meiltä vierähti kolmisen tuntia kierrellessämme ja kuvatessamme hienoja näkymiä. Kannatti tulla, siitä ei ollut epäilystäkään.
Päätimme palata leiriimme kurun itäpuolta. Se olikin hyvä päätös: maasto oli jylhempää mutta silti mukavampaa patikointiin, kallioinen vaara toisensa jälkeen.
Koska lähdimme paluumatkalle pitkällä iltapäivän puolella, saavuimme tuttuun jokien risteykseen vasta illan pimetessä. Itätaivaalla kuu antoi valoa, ja kahlasimme jokien yli hämyisessä luonnonvalossa.
Leirissä ruokailimme nuotion loisteessa, ja sen jälkeen istuskelimme tulilla malttamatta käydä heti nukkumaan. Aamulla patikoimme tienvarteen ja aloitimme kotimatkan.

Ensimmäinen retkeni Vätsäriin oli niin onnistunut, että kaipasin sinne uudelleen. Vuosi sitten syyskuussa päätimme Elina Kähkölän kanssa lähteä vaellukselle alueen länsiosaan. Mukana meillä oli Jalmari, nuoresta iästään huolimatta jo kokenut retkikoira.
Aloitimme patikoinnin Kirakkajärveltä. Alkumatka oli taas mäntymetsää, jossa polku kiemurtelee kohti erämaan sydäntä.
Yllättäen polun vieressä ison petäjän tyvellä istuskeli mies reppuineen. Toivotimme hyvät päivät, ja mies esittäytyi Kauno Semenoffiksi. ”Olin käymässä kaupassa ja nyt palailen mökille”, Kirakkajärven syntyperäinen asukas kertoi meille.
Jatkoimme matkaa yhdessä Kaunon kanssa niitä näitä jutustellen. Välillä pidimme taukoja Semenoffin vakiopaikoissa ja katselimme karttaa hänen kanssaan.
”Rakensin kymmenen vuotta sitten mökin Vainosjärven eteläpäähän”, Vätsärin läpikotaisin tunteva mies kertoi. ”Vätsäri on kaunis, karu maa. Mäkiä ja vaaroja on vieri vieressä, eikä yhtään tiedä, mitä seuraavan nyppylän takaa ilmestyy.”
Luonto tarjoaa siellä marjojen lisäksi myös muita antimia.
”Järvissä on rautuja, taimenia, harjuksia ja joissakin myös siikaa. Mutta kalan saa vain silloin tällöin, ei niitä niin paljon ole.”

Saavuimme Vainosjärven luoteiskulmaan Kaunon veneen luo. Hän lupasi kuljettaa meidät hyvään leiripaikkaan Vainosjärven pohjoispäähän, niemen tuntumaan.
Venematkan aikana ihmettelimme veden kirkkautta. Pohja näkyi, vaikka syvyyttä oli metritolkulla. Vartin ajelun jälkeen Kauno ohjasi veneen hiekkarannalle, jonka vieressä seistä törötti ikivanha kelopöytä.
Hyvästelimme ystävällisen oppaamme, joka lähti ajelemaan mökilleen.
Totesimme Elinan kanssa leiripaikan mainioksi. Kovaa hiekkarantaa oli koko lahden mitalta. Rantatöyräällä kasvoi kanervikkoa, ja teltalle oli lukuisia hyviä paikkoja. Kelopöydän päällä oli kätevää valmistaa illallista.
Pystytin teltan, jonne Jalmari oitis pujahti ja kaivautui untuvapussin mutkaan nukkumaan. Lähdin keräilemään tunturimittarin toukan syömiä tunturikoivunraatoja tulipuiksi nuotioon. Muita polttopuita ei alueella olekaan.

Heräsimme aamuyöllä pisaroiden alkaessa napsahdella teltan kattoon. Sade tuli ihan sääennusteen mukaisesti. Jatkoimme unia aamupäivään ja valmistimme sitten aamiaista teltan etuosassa.
Puolenpäivän lähestyessä sade hieman laantui, ja koska iltapäivän ennuste lupasi vain sadekuuroja, kömmimme teltasta ja kasasimme leirin.
Tuuli vihmoi viimeisiä vesipisaroita järven suunnalta, kun nostimme rinkat selkäämme. Jalmaria sää ei yhtään innostanut, jos ei meitäkään. Lähdimme tallustamaan märässä metsässä itään päin.
Vätsärin pohjoisosassa on tuntureita, metsää, kivikoita, kallioisia vaaroja ja vesistöjä. Kauno oli aivan oikein opastanut meitä, että seuraavan kumpareen takaa ei tiedä mitä vastaan tulee.
Kiertelimme pahimpia kiviröykkiöitä. Välillä eteen tuli kuivuneita lampia tai liian jyrkkiä mäennyppylöitä. Mukanamme ollut 1:100 000 paperikartta ei näissä maastoissa juuri auta tarkkaan suunnistukseen. Kiviä kierrellessä suunta vaihtuu koko ajan ja matkalle tulee lisää pituutta.
Kompassisuunnassa pysyminen oli haastavaa jopa Elinalle, joka on suunnistanut kilpaa lapsesta lähtien. Olin ladannut kännykkääni offline-kartan, jota käytimme pari kertaa sijainnin tarkistamiseen. Jo kotona puhelimeen ladattu kartta kuuluu eräretken turvavarusteisiin. Muutoin suunnistimme paperikartan avulla.


Iltapäivällä sää oli poutainen, mutta leiriin saavuimme tihkusateessa illan jo hämärtyessä. Ilta vierähti leirin pystyttämisessä ja ruoanlaitossa. Päivällistä söimme nuotion valossa, mutta sade voimistui niin, että nuotiomme oli sammua. Vetäydyimme teltan suojiin.
Onneksi ei satanut lunta. Hieman etelämpänä sitä oli vuorokauden aikana kertynyt yli kaksikymmentä senttiä. Vätsärin kivisessä maastossa etenevälle ensilumi ei olisi ollut lainkaan hyvä asia.
Yöllä sade lakkasi ja matalapaine vetäytyi. Sen jälkeen sää tyyntyi ja tähtitaivas loisti kirkkaana. Uusikuu oli aluillaan eikä häirinnyt hienoa yötaivasnäkymää.
Vesipisarat jäätyivät teltan päällä, lammikot saivat riitteen pintaansa. Heräsimme Vätsärin erämaan upeaan pakkasaamuun.
Aamupalan jälkeen lähdimme tutustumaan lähimaastoon. Aurinko nousi vaaran takaa ja sulatteli hiljalleen kuuran verhoamaa maata. Yhdellä joenmutkan lampareella Elina pulahti aamu-uinnille. Avantouintia tavallaan, vaikka joki ei vielä jäässä ollutkaan.
Palasimme muutaman päivän vaellukseltamme autolle enimmäkseen uusia reittejä. Vain loppumatkan mäntymetsikössä kuljimme polkua pitkin.
Vätsäri teki lähtemättömän vaikutuksen. Sinne on palattava vielä uudelleen.
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 7/2024.
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
