Tanja Litmanen viettää aikaa kotitilallaan reilut kolme kuukautta vuodessa metsätöissä, joita hän tekee näkövammaisen isänsä kanssa. Kuva: Lari Lievonen
Tanja Litmanen ajoi seitsemän tunnin matkoja metsäpalstalleen ja yhtenä päivänä hän sai lyömättömän idean
Tanja Litmanen on etämetsänomistaja, joka kirjoitti romaanin hankintahakkuusta pienmetsätilalla erityisesti naisen näkökulmasta.
Tanja Litmanen sahasi moottorisahalla hankintapuuta Juuassa Pohjois-Karjalassa lokakuussa. Kuva: Lari LievonenMoottorisaha murahtaa päreästi käyntiin juukalaisessa metsässä lokakuussa, kun Tanja Litmanen katkoo hankintapuuta pilvisenä aamupäivänä. Sahattavassa koivussa on vielä jäljellä kuulaankeltaisia lehtiä.
Puun kuljetus tapahtuu kuormaamalla rungot kärryyn joko käsin tai asettamalla juontokaura traktorin perään.
Näihin maisemiin Pohjois-Karjalassa sijoittuu myös Litmasen esikoisromaani. Pöytyällä asuva esikoiskirjailija viettää kotitilallaan osan vuodesta tehden metsätöitä isänsä kanssa ja toimien kokoaikaisena kahden perheenjäsenen etäomaishoitajana. Litmasen suvun perinteisen pienelle metsätilalle on matkaa 570 kilometriä Pöytyältä Juukaan eli sinne ajaa noin 7,5 tuntia.
”Isän kaltaisten maatiaisten avulla me selvitään hengissä. He rassaavat koneet, osaavat viljellä, kaatavat puut ja pitävät suojatkin lämpimänä. Perusosaaminen on tosi tärkeää tällaisessa ajassa”, Tanja Litmanen sanoo.
Aina Omanne -romaani on autofiktiivinen, eli se perustuu kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin. Romaani on peilikuvaa hänen omasta elämästään, mutta siinä on eri henkilöt.
Päähenkilönä on kaupunkilaistunut Jouna, joka matkustaa kotitilalleen Itä-Suomeen hoitamaan skitsofreniaa sairastavaa veljeään ja vanhuuden haurastamaa isäänsä. Siellä yliopistomaailmassa luovinut päähenkilö tekee omaishoidon ohella hankintahakkuuta ja kaikkia metsänhoitotöitä.
Pohjoiskarjalaisuus heijastuu vahvasti kirjasta läpi, sillä päähenkilö Jouna puhuu juukalaisella murteella.
Pitkä matka omalle kotilalle antoikin Litmaselle idean omaan kirjaansa: hankintahakkuuta tekevä akateeminen kaupunkilainen, joka toimii myös omaishoitajana. Se kuvasi hänen elämäänsä täydellisesti, vaikka hän oli muuttanut sittemmin Pöytyälle Varsinais-Suomeen.
”Etämetsänomistajuus on kirjan keskeinen aihe, koska se näyttää olevan tulevaisuuden metsänomistamista. Omistajat asuvat yhä enemmän kaupungeissa, kun vanha väki poistuu”, Litmanen kertoo.
Romaanilla on selkeä sanoma. Litmanen haluaa muistuttaa, että Suomessa tehdään edelleen hankintahakkuuta ja käsin katkottua puuta myös ostetaan.
”Metsurintaitoa tarvitaan maailmassa aina, koska kone ei voi tehdä kaikkia töitä. Useimmiten esimerkiksi pihapuut hoidetaan käsin kiipeilykaatona.”
Tarina kertoo hankintahakkuusta ennen kaikkea naisen näkökulmasta. Kirjassa kipuillaan hakkuutöissä useiden lukujen verran. Kuinka pystyä sahaamaan vaikka valtavaa tuulenkaatoa? Tai miten löytää sekä voimaa että rohkeutta kaikkiin metsätyötehtäviin?
”Naisaksentilla kerrotaan, että pelottaa ihan helvetisti, mutta toisaalta peloista kerrotaan hauskalla sävyllä. Kuvailen esimerkiksi traktorin osia luina, koska olen halunnut kertoa asioista mahdollisimman maallikkolähtöisesti.”
Raivaussahaaminen vaatii naiselta voimaa ja rohkeutta, Tanja Litmanen sanoo. Kuva: Lari LievonenTanja Litmanen on työskennellyt aiemmin lyhyitä jaksoja palkkametsurina esimerkiksi UPM:llä välineenään raivaussaha.
”En syntynyt sahan varteen, eikä mulla ole kehossa voimaa tehdä sitä kahdeksaa tuntia jatkuvasti. Tämä on kovaa työtä, jossa on matala palkka. Siksi sahaus tulee aina olemaan vain yksi puro muiden vierellä.”
Tanja on etäomaishoitaja sekä skitsofreniaa sairastavalle siskolleen että 80-vuotiaalle näkövammaiselle isälleen. Päähenkilön Jounan tavoin Litmanen on akateeminen ja elää tahtomattaan keskellä silpputyön aikaa.
”Skitsofreenikon tukeminen vaatii paljon puhelinkeskusteluita kaukaa käsin ja asioiden hoitoa toisen puolesta. Sairaanhoito myös sakkaa tätä nykyä, eikä osastolle pääse vaikka itse haluaisi. Jollakin tapaa sitä tottuu siihen skitsofrenian oirekuvaan. Enää en herää öisin hikisenä murehtimaan asioita. ”
Joskus fyysisestä etäisyydestä on hyötyäkin, kun ei ole joka päivä niin lähellä toista, hän myöntää.
Tämä on kovaa työtä, jossa on matala palkka. Siksi sahaus tulee aina olemaan vain yksi puro muiden vierellä.
Tarinan aikana päähenkilö saa isältään oppia metsäomaisuuden hoitoon. Laihasta naisesta ei kasva voimakasta atleettia, vaan kehitys tarkoittaa ennemminkin oman elämäntilanteen hyväksymistä.
”Jouna harrastelee maaseutuelämää, ja siksi se on välillä kuin vanha koira metällä. On hämmentävää, kun ei tunne koneita tai laitteita. Sitä joutuu keräämään rohkeutta siihen, että saa laitettua lumiauran traktorin perään, sillä mielessä on paljon pelkoja isojen rautamötiköiden välissä.”
Vaikka kaikki muu elämässä on epävarmaa, Jounan sukuperintönä kulkeneet metsätyöt kannattelevat ja ovat mieluisia hänelle.
Jouna edustaa sukupolvea, joka on vielä pitänyt karjaa, viljellyt maata, hakannut metsää ja haluaa pitää myös kiinni työnteontavoistaan.
”Metsä on ja pysyy elämässä, siihen voi luottaa. Sahatavaralle löytyy ostajia. Metsurin työtä ei kukaan ota pois niin kuin silpputyöelämässä, jossa joutuu aina uudelleen lähtemään tai sopeutumaan uuteen työpaikkaan”, Litmanen toteaa.
Metsurintaitoa tarvitaan maailmassa aina, koska kone ei voi tehdä kaikkia töitä.
Pienemmät koivuropsit koottiin käsin sopivan kokoisiksi kasoiksi, jotka kuljetettiin sitten traktorilla ja juontokouralla varastopaikalle. Kuva: Lari LievonenMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
