Päijänteen metsänhoitoyhdistyksessä kulotusosaamista siirretään nuorille metsäammattilaisille. Anni Lääti on mukana ensimmäistä kertaa. Kuva: Hanne Manelius
Hallitun tulenkäytön kautta syntyvien metsäpaloympäristöjen määrä on vuosittain noin tuhat hehtaaria ‒ Mikä tulenkäytön lisäämistä jarruttaa?
Päijänteen metsänhoitoyhdistys poltti Jämsänkoskella säästöpuuryhmän osana talousmetsien luonnonhoitoa. Samalla siirrettiin kulotusosaamista uusille metsäammattilaisille.Tilaajalle
Säästöpuiden poltto alkaa kohta. Ensin Eetu Paananen, Seppo Lohtander ja Tuomas Korhonen asentavat kellupumpun toimintavalmiiksi. Kuva: Hanne ManeliusEnsin rannalle jäävät kengät, sitten sukat. Eetu Paananen koppaa kellupumpun kainaloonsa ja kahlaa aaltoihin.
Rannalla Seppo Lohtander, Tuomas Korhonen ja Anni Lääti vetävät paloletkuja kohti hakkuuaukean laidassa sijaitsevaa säästöpuuryhmää ja sen ympäri.
Tarkoituksena on kohta polttaa säästöpuuryhmä. Sitä ennen ympäröivä maasto pitää kastella hyvin, jottei tuli karkaisi sinne, minne ei ole tarkoitettu.
Säitä odotellessa
Jämsänkoskella sijaitseva kuusivaltainen metsä hakattiin keväällä. Korjuun yhteydessä hakkuukoneen kuljettaja ajoi motolla hakkuutähteet säästöpuuryhmän alle.
Kevätpehmeään maahan moton telat painuivat juuri sopivasti niin, että säästöpuuryhmää ympäröivästä palokujasta paljastui maanpinta. Jos ei olisi painunut, pinta olisi pitänyt paljastaa koneellisesti esimerkiksi kaivinkoneella.
Nyt ollaan elokuun alkupuolella. Palovastaavana toimiva Lohtander on viime viikot seurannut säätyypin muutoksia tarkkana kuin heinäpoutaa vartoileva maajussi.
Tänään sää on juuri sopiva. Takana on useamman päivän poutajakso ja sää on tyyni. Ensi yöksi on luvassa sadetta. Se on onnekas bonus ja viimeistelee sammutustyöt.
Lohtander tarkistaa vielä paloletkujen liitokset.
”No niin, valmista on. Laita pumppu päälle!”
Parinsadan metrin päässä Kankarisjärvessä kellupumppu hyrähtää käyntiin. Suuttimia pitelevät Anni Lääti ja Karoliina Koivunen kaivavat kantapäänsä maahan. Kun vesi nousee letkuun, se nousee paineella. Varomattoman pitelijän se voisi viedä mennessään kuin vikuroiva hevonen.
Tärkeää luonnonhoitoa
Hallitun tulenkäytön – metsänhoidollisen kulotuksen, ennallistamispolton, säästöpuuryhmien polton sekä paahdeympäristöjen hoitopolton – kautta syntyvien metsäpaloympäristöjen määrä on nykyään vuosittain noin tuhat hehtaaria.
Suomen koko metsäpinta-alasta se on vain muutamia promillen sadasosia.
Kun metsäpaloympäristöjä ei ole riittävästi, palaneesta puusta riippuvaiset eliölajit ovat hätää kärsimässä. Tulen ylläpitämät karut ja kuivat metsien luontotyypit, harjujen paahderinteet ja karukkokankaat menettävät ekologisia erityispiirteitään.
Yhteinen mielipide on ollut se, että tuli pitäisi palauttaa metsiin. Miten se tehdään, onkin hankalampi kysymys.
Vesi pisaroi aluskasvillisuuden lehdillä ja kerääntyy lätäköiksi palokujalle.
”Lyö kiinni vaan!” Lohtander huikkaa, ja kohta pumppu vaikenee.
Tuli ahmii risukkoa
Kello on yhdeksän aamulla, ja kaikki alkaa olla valmiina sytytystä varten.
Henri Mommo soittaa vielä paloviranomaiselle:
”Huomenta. Täällä Jämsänkoskella, viisi kilometriä Koskenpään suuntaan aloitellaan kohta säästöpuuryhmän polttoa. Kyllä, ilmoitus on tehty viime viikolla.”
Lohtander taittaa alikasvoksesta näreet ja ojentaa ne Korhoselle, Läätille ja Koivuselle.
”Tuossa. Noilla liettuatte, jos leviää vierimetsään.”
Oksaan kiinnitetystä kuitunauhasta Lohtander tarkistaa vielä tuulen suunnan. Länsituulta noin yksi metri sekunnissa.
”Ei kai siinä muuta kuin ruvetaan sytyttelemään.”
Lohtander ottaa itse toisen kaasutohon. Toiseen tarttuu Korhonen. Miehet lähtevät kiertämään säästöpuuryhmää tuulen alapuolelta, toinen myötä- ja toinen vastapäivään.
Kun sytytys tehdään oikein, palaminen luo alueen keskustaa kohti suuntautuvan imun. Tuli rätisee, ahmii risuja ja nuolee pystypuita.
Koivut eivät tulta kestä ja kuolevat myöhemmin pystyyn. Männyt saattavat sinnitellä kaarnansa alla.
Palo saavuttaa humisten lakipisteensä. Savupatsas kohoaa taivaalle, ja polttajien ylle sataa tuhkaa.
Suomessa elää kymmeniä metsäpaloista riippuvaisia hyönteislajeja. Ensimmäiset suuntavat paikalle, kun maa vielä höyryää kuumuuttaan. Kuva: Hanne ManeliusOsaajien ketju rakentuu
Nopeasti kaikki on ohi. Tuli on niellyt kaiken mihin yltää ja hiipuu. Vielä pitää kuokkia auki palopesäkkeet, nostaa pumppu järvestä, kerätä letkut kasaan, pakata ne peräkärryyn ja kuljettaa metsänhoitoyhdistyksen varastoon kuivumaan.
Mutta ensin juodaan vissyä ja paistetaan makkarat.
Mikä hallitun tulenkäytön lisäämistä jarruttaa? Ainakin sen hinta, sekä osaajien ja kaluston puute.
Metsän polttaminen on työvoimavaltaista työtä, jonka tehostaminen on vaikeaa. Jämsänkosken neljän aarin lämpäre sitoi päiväksi kuuden henkilön työpanoksen.
Päijänteen metsänhoitoyhdistys on sikäli onnekkaassa asemassa, että talosta löytyy sekä osaamista että tarvittava kalusto. Osaamista myös tietoisesti siirretään nuorille metsäammattilaisille.
”Sepolla on vyön alla yli 20 kulotusta. Yritämme saada uudet toimihenkilöt aina mukaan polttoihin, jotta taito säilyisi”, Mommo kertoo.
Kulottamisen hehtaarikustannus vaihtelee paljon. Siihen vaikuttaa esimerkiksi kohteen koko, muoto, veden saatavuus sekä palokujien tarve. 2000-luvulla kulotuksen kustannukset ovat nousseet nopeasti, Tapion selvityksen mukaan vuosituhannen alun noin 350 eurosta 1 500–2 000 euroon ja jopa sen yli.
Polttamisella on pitkät perinteet
Tuli ja metsät ovat aina kuuluneet yhteen. Suomessa metsäpalojen lukumääriä ja pinta-aloja on tilastoitu valtion metsissä 1860-luvulta saakka.
1800-luvun lopulla valtion metsien metsäpaloala oli keskimäärin noin 10 000 hehtaaria vuodessa. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä keskimääräinen paloala pysytteli 10 000–20 000 hehtaarissa, vaikka niin sanottuina suurpalovuosina paloala saattoi nousta lähelle sataa tuhatta hehtaaria.
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa paloalaa lisäsivät vielä kasket, joita Itä-Suomessa poltettiin yleisesti.
Sotien jälkeen metsäpaloala pieneni ja vakiintui 1970-luvulla alle tuhanteen hehtaariin vuodessa. Nykyään keskimääräinen vuosittainen paloala vaihtelee viidensadan hehtaarin molemmin puolin.
Palojen lisäksi metsää on poltettu tarkoituksella. Kaskeamisen loputtua metsää uudistettiin tulen avulla kylvämällä siementä vanhoille kaskialoille.
Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välissä kulotuspinta-alat olivat vuodessa keskimäärin 5 000–10 000 hehtaaria.
Lisääntyneiden avohakkuiden myötä kulotuspinta-alat kasvoivat, ja ennätysvuosina 1950-luvulla Suomessa saatettiin kulottaa yli 30 000 hehtaaria vuodessa. 1960-luvulla kulotuksen suosio romahti eikä sen jälkeen ole noussut.
2000-luvulla vuosittainen metsäpalopinta-ala on pysytellyt noin 500 hehtaarissa.
Seppo Lohtander on kokenut kulottaja. Uransa aikana hän on osallistunut yli 20 kulotukseen. Kuva: Hanne ManeliusEnsimmäiset jo matkalla
Suomessa elää noin 40 metsäpaloista riippuvaista hyönteislajia. Monet lahopuulla elävistä lajeista hyötyvät palon yhteydessä kuolleesta puusta.
Lajiston kannalta parhaassa palossa poltetaan iso säästöpuuryhmä. Sen myötä alueelle saadaan nopeasti paljon lahopuuta sekä pitkä jatkumo palossa elävänä säästyneestä puustosta.
Jämsänkosken uunituore paloala höyryää auringossa. Palamisesta syntynyt savu haihtuu ja kuumuus laantuu, mutta niiden lähettämä viesti on jo vastaanotettu. Palanutta puuta tarvitsevat hyönteiset aistivat kuumuuden ja suunnistavat infrapuna-aistinsa avulla paloalueelle.
Ensimmäiset hyönteislajit tulevat paikalle jo silloin, kun puut vielä savuavat. Ne elävät alueella vain vuoden tai pari ennen kuin jatkavat matkaa.
Kovakuoriaisten lisäksi palanut puu on tärkeää perhosille, luteille ja pistiäisille. Hyönteisten perässä alueelle tulevat lahottajasienet ja kääväkkäät sekä niitä syövät lajit. Paikalle saattaa lehahtaa myös valkoselkätikka.
Mustunut maa on kaikkea muuta kuin kuollut. Eikä se kauaa ole mustakaan. Säästöpuuryhmän eloon jääneet männyt säikähtivät tulikylpyä sen verran, että lähivuosina ne tekevät normaalia runsaamman siemensadon.
Ensi keväänä maata peittää jo sirkkataimien matto.
Kulotus omaan metsään?
Kulotuksesta kiinnostuneen metsänomistajan kannattaa olla yhteydessä Metsäkeskukseen, sanoo Suomen metsäkeskuksen luonnonhoidon asiantuntija Jarmo Uimonen.
”Mikäli tarjolla oleva kohde soveltuu kulotukseen, se valmistellaan Metsäkeskuksen luonnonhoitohankkeiden hankehakuun. Yhdessä maanomistajan kanssa sovitaan kohteen rajauksesta ja nauhoitetaan poltettava säästöpuuryhmä.”
Kemera-varoin tuettuja kulotuksia tehdään yksityismailla vuosittain 50–100 hehtaarilla. Tukea saadakseen alueen on oltava pinta-alaltaan vähintään kaksi hehtaaria ja kasvupaikkatyypiltään tuoretta tai kuivahkoa kangasta.
Kulotuksessa poltetaan suurin osa hakkuutähteestä, osa humuskerroksesta sekä leimikolle jätetty säästöpuuryhmä.
”Säästöpuuryhmässä on oltava vähintään kymmenen kuutiota puuta. PEFC-metsäsertifioinnin minimivaatimus on kymmenen runkoa hehtaarilla. Sen ylittävä määrä korvataan maanomistajalle maakunnallisen keskikantohinnan mukaan. Hakkuutähteistä ei makseta korvausta.”
Parin vuoden sisällä Kemeran on korvaamassa uusi Metsätalouden kannustejärjestelmä Metka. Metkassa kulotus todennäköisesti siirtyy luonnonhoitohakkeista metsätalouden hankkeiden puolelle.
”Metkassa tukea ei haeta hankehaun kautta, vaan toteuttaja hakee suoraan pinta-alaperusteista tukea, kuten esimerkiksi nuoren metsän hoitohankkeissa nytkin tehdään”, Uimonen sanoo.
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 7/2022.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
