Vapun alla Helsingin Keskuspuiston kuusten katveessa on koleaa, mutta meno vilkasta.
Kookas, auringonvalon täplittämä keko vilisee muurahaisia, jotka... niin, mitä ne tarkalleen ottaen tekevät?
Keräävät lämpöä, paljastaa muurahaistutkija, Amsterdamin yliopiston apulaisprofessori Jonna Kulmuni.
Kun muurahainen paistattelee keon pinnalla, tummaan ruumiiseen varastoituu auringon energiaa. Lämmettyään riittävästi muurahainen kulkee pesän sisäosiin ja siirtää näin vähitellen lämpöä pesään.
Tavoitteena on nostaa pesän keskiosan lämpö kesäkaudella noin 28–30 asteeseen, joka on ihanteellinen lisääntymiselle.
Tarkemmin ottaen tämä pesä on tupsukekomuurahaisen, joka on Suomen yleisin kekomuurahaislaji. Sen lisäksi meillä esiintyy neljä muuta kekomuurahaislajia sekä näiden välisiä risteymiä.
Tupsukekomuurahaisen pesässä voi olla kymmeniä tai satoja kuningattaria.
Lähistöllä sijaitsevat pesät ovat samaa yhteiskuntaa, jonka jäsenet tekevät tiiviisti yhteistyötä.
Yksikuningattarisilla kekomuurahaislajeilla uudet kuningattaret jättävät pesänsä ja perustavat uusia, yhdestä pesästä koostuvia yhteiskuntia, jotka kilpailevat keskenään.
Muurahaiskeko tarjoaa elinympäristön monille muillekin lajeille: esimerkiksi siiroille, kovakuoriaisten ja perhosten toukille sekä erilaisille mikrobeille ja sienille.
Muurahaiset syövät muita hyönteisiä ja pitävät siten osaltaan metsätuhoja kurissa. Samalla ne palauttavat ravinteita kiertoon. Ravinteet kiertävät sitäkin kautta, että muurahaiset ovat tärkeää ravintoa lukuisille muille eläimille.
”Muurahaiset voi ajatella verkon solmukohdaksi: Jos otat ne pois, paljon muutakin romahtaa”, Kulmuni kuvaa.
Hyönteisten ja hämähäkkien ohella kekomuurahaisten tärkeintä ravintoa on kirvojen tuottama sokeripitoinen mesikaste. Kirvojen ja muurahaisten yhteiselo on niin tiivistä, että muurahaiset varjelevat kirvalaumoja pedoilta kuin omaa karjaansa.
Muurahaisten työnjako ja viestintä perustuu feromoneihin, eli hajuihin, jotka välittävät viestejä muurahaisten välillä.
Esimerkiksi kuningattarella on oma feromoninsa, joka pitää huolen siitä, että työläiset pysyvät lestissään eivätkä ala munia.
Toinen tärkeä feromoni liittyy ravinnon keräämiseen. Kun muurahainen löytää syötävää, se laskee paikalle hajujäljen merkiksi muille.
Mitä lähempänä pesää ravinnonlähde sijaitsee, sitä enemmän se houkuttelee uusia muurahaisia ja viesti voimistuu, kun yhä useampi työläinen käy paikalla. Kaukaiset ravinnonlähteet saavat heikomman hajun ja pysyvät siten vähemmän houkuttelevina.
Käytöksellään muurahaisten on osoitettu pystyvän ratkaisemaan niin sanottu kauppamatkustajan ongelma, jossa etsitään lyhintä reittiä useiden kohteiden välille.
Tupsukekomuurahainen on yksi Suomen kolmesta pohjoisesta kekomuurahaislajista. Kahta eteläistä lajia tavataan Oulun alapuolelta pitkälle Keski-Eurooppaan asti. Pohjoisia lajeja elää havumetsävyöhykkeen lisäksi ainoastaan Alppien vuoristossa muista eristyksissä.
Kulmuni on tutkinut kekomuurahaislajien risteytymistä ja niiden sopeutumista ilmastonmuutokseen.
Kun lämpötilat nousevat, eteläiset kekomuurahaislajit sekä eteläisten ja pohjoisten väliset risteymät voivat alkaa vallata alaa. Kulmunin tutkimusryhmän kokeissa pohjoiset lajit eivät kestäneet korkeita lämpötiloja yhtä hyvin kuin eteläiset lajit ja risteymät.
Pohjoiset lajit puolestaan virkosivat pakastamisen jäljiltä nopeammin.
Sään ääri-ilmiöt, sekä kylmät että kuumat jaksot, saattavat olla kohtalokkaita metsien avainlajille. Jos hyvin käy, muurahaisten perimästä löytyy ainekset sopeutua vaihteleviin olosuhteisiin.
”Voisivatko risteymät yhdistää lämmön- ja kylmänkestävyyden?” Kulmuni pohtii.
”Ennen luonnonsuojelussa on haluttu säilyttää puhtaita lajeja. Itse asiassa risteytyminen lajien välillä on normaali prosessi evoluutiossa. Se voi auttaa lajeja sopeutumaan uusiin ympäristöihin.”
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
