Oman metsän metsänhoito ja taimikon tutkiskelu on Merja Tihulalle elämäntapa. Kuva: Johannes Wiehn
Metsänomistaja Merja Tihula tuntee metsänsä lähes jokaista tainta myöten – ”Ne ovat kuin Merjan lapsia”, sanoo poika Ilari
Huhtikuusta lokakuuhun metsänomistaja Merja Tihula asustelee metsämökissään Sippolassa ja nauttii metsätöistä ja omasta rauhasta. Metsä tuli sukuun viime vuosisadan alussa, kun Merjan merikapteenina työskennellyt isoäidin isoisä hankki itselleen maita.Tilaajalle
Ilari Tihula ajoi tyttärensä Ilmattaren kanssa viikonloppuna Kouvolasta katsomaan mummia ja mummin metsiä. Kuva: Johannes Wiehn”Mummi! Miksi me kävellään koko metsä? Täähän on superiso”, tiedustelee Ilmatar Tihula edessä viipottavalta isoäidiltään.
Aina välillä Ilmatar löytää hämmästeltävää. Sammalmaton, joka on kuin pomppulinna. Puun, joka on niin kenossa, että kaatuu pian. Isä Ilari Tihula pääsee vastaamaan moneen kysymykseen.
”Ilarille tiedoksi”, isoäiti huikkaa ja osoittaa vasemmalle. ”Tuo kohta jäi viimeksi harventamatta.”
Lokakuu on kääntymässä marraskuuksi, kun Merja Tihula tekee metsäkierrosta poikansa ja pojantyttärensä kanssa. Samalla jälkipolvi saa tietoa siitä, mitä metsässä on tehty ja mitä on tekemättä.
Ilmattarelle esitellään puu, johon karhu kiipesi. Sorakuoppa, jossa isä pulikoi lapsena veljensä kanssa. Ilarille näytetään pensaan kokoiseksi jäänyt kolmekymppinen metsälehmus sekä palsta, joka oli pitkään raaskio harvennuksen jäljiltä.
”Näytti kuin siitä olisi viety kaikki puut”, Merja sanoo. ”Mutta nyt näky jo miellyttää silmää.”
Merja Tihula
Ikä: 73
Kotikunta: Kouvola
Perhe: kaksi aikuista poikaa ja 4-vuotias Jäpä-koira
Koulutus: filosofian maisteri
Työura: matemaattisten aineiden lehtori yläasteella
Metsät: 25 hehtaaria Sippolassa
Harrastukset: metsänhoito, metsätaitokilpailut, Eläkeliiton keskustelukerhon vetäminen, Kaunisnurmen Martat ja Etämetsänomistajien Kouvolan yhdistys
Video: Näin Merja Tihula auttaa hakkuuaukolle noussutta taimikkoa pysymään terveenä
Perintömetsä takaisin
Metsät ovat Kouvolan Sippolassa, tarkalleen ottaen Haapalassa Palosenmäellä.
Metsä tuli sukuun viime vuosisadan alussa, kun Merjan merikapteenina työskennellyt isoäidin isoisä hankki itselleen maita. Hän jakoi omistuksensa kolmelle pojalleen, sata hehtaaria kullekin.
Merja Tihulan isoäiti sai isältään neljäsosan eli nykyiset 25 hehtaaria. Yksi sukulaisista keplotteli sen kokonaan itselleen.
”Pappani ja mammani eivät tienneet, millaiseen paperiin he laittoivat nimen alle.”
Metsä ei siis siirtynyt perintönä kuten olisi pitänyt. Tihulan isä osti metsän takaisin.
”Ja kun isäni kuoli, minä sain tämän vuonna 1983. Veljeni puolestaan sai metsää Vehkalahdelta.”
Nelisenkymmentä vuotta sitten paikalla kasvoi pääasiassa nuorta kasvatusmetsää. Merja perheineen asui vielä silloin Turussa.
Pari vuotta myöhemmin Puolustusvoimissa työskennellyt puoliso Raimo Tihula sai komennuksen Kouvolaan. Tuli muutto kummankin kotiseudulle ja lähemmäksi omia metsiä. Puita kaadettiin omakotitaloa ja samaan aikaan rakennettua metsämökkiä varten.
Puolet vuodesta mökillä
Mökki nousi metsän uumeniin metsätöiden tukikohdaksi, kalliolle kauas tiestä. Lähin naapuri asuu neljän kilometrin päässä. Vesi lämpiää keittonurkkauksen hellalla niin murukahviin kuin pesuvedeksi.
Merjalla on kaupunkikoti Kouvolassa reilun puolen tunnin ajomatkan päässä, mutta huhtikuusta lokakuuhun hän on mökillään.
”Raivaan raivaussahalla ja hoidan taimikoita. Keväällä teen ensimmäiseksi polttopuut. Syksyllä siirrän ne rakovajaan ja sieltä keväällä liiteriin.”
Ihan yksin ei tarvitse olla, mukana on rescuekoira Jäpä. Välikatossa asuu lepakoita, ja puuvajan alla on majaillut näätä. Talitinttejä Merja on houkutellut pönttöihin napostelemaan mäntypistiäisen toukkia.
Merja on kantanut mökille omenoita jänisten ruoaksi. Kerran omenasäkit olivat hävinneet ja löytyivät tyhjinä vähän matkan päästä. Kiitokseksi viereen oli läjäytetty karhunkakka.
Karhu on vieraillut Merjan metsissä muulloinkin, milloin repimässä kantoja, milloin nautiskelemassa hirviateriasta. Susiparikin on nähty. Ja nyt on ilveksiä, joiden myötä jänikset ovat hävinneet.
Loppukesän ja syksyn mökkipuuhiin kuuluvat sienestys ja marjastus. ”Puolukkaa oli ihan hirveästi. Kerään marjat sormin, mustikat yksi kerrallaan. Puhaltelen roskat pois. Se on kuin terapiaa.”
Karsimista suksisauvalla
Lehtikuusimetsää verhoaa keltainen harsomatto. Pumpulinpehmeät havut ovat varisseet maahan, niiden seasta erottuu oravanmarjoja ja mäyrän jätökset.
Ilmatar nousee kivelle ja pohtii, uskaltaisiko hypätä alas. Kyllä, jos isä ottaa vastaan.
Lehtikuuset istutettiin rakennuspuuksi käytettyjen mäntyjen tilalle. ”Näitä on hauska hoitaa. Suksisauvalla voi kolautella pois kuolleet oksat”, Merja opastaa.
Hänen miehensä ei halunnut hakkauttaa metsää myyntiin. Siitä olisi kuulemma ollut vain menoa.
Raimo kuoli vuonna 2006. Muutama vuosi sen jälkeen Merja solmi pienen puukaupan.
”Ja seuraavaksi myin isoja puita yli parisataa kappaletta. Nyt niiden paikalla on taimikko, joka pitäisi kohta harventaa.”
Vuonna 2018 Merja tilasi metsänhoitoyhdistyksen kautta harvennushakkuun usealle kuviolle.
”Pyysin ottamaan kaikki kuuset pois, olivat niin kärsineen oloisia. Kirjanpainajia riitti.”
Mutta yksi paikka on, mistä ei harvennettu: mökin ympäristö. ”Saanpa sitten läheltä polttopuuta, kun olen oikein vanha.”
Mummi näyttää Ilmattarelle, kuinka hän on tukenut vinoon kasvanutta männyntainta pystyyn keppien avulla. Kuva: Johannes WiehnMetsänomistajan harmit
Muutama asia metsänomistajaa harmittaa. Ensinnäkin EU, joka keksii monenmoisia säädöksiä ja höperöitä määritelmiä siitä, mikä on hiilinielu ja mikä ei.
Toiseksi verotus. Vaikka Merja on tehnyt työuransa matemaattisten aineiden opettajana, metsään liittyvät veroasiat ovat täyttä hepreaa.
”Välillä tuntuu, etten ymmärrä hölkäsen pöläystä. Käyn sitten verotoimistossa papereideni kanssa. Ei ole kyllä kovin reilua, jos 50 000 euron puukaupoista jää myyjälle käteen alle 20 tonnia.”
Kolmas harmitus on ollut harvennushakkuiden jättämät kaameat jäljet. ”Ensimmäisellä kerralla olin tyhmä, kun en vaatinut niiden korjaamista.”
Toki myös tuhoeläimet ja puiden taudit kismittävät. Kirjanpainajien lisäksi Merja on havainnut juurikäävän aiheuttamaa kuusen tyvilahoa ja männyn tyvitervastautia.
Eipä ollut kiva juttu sekään, miten kävi harvennuksesta omaan käyttöön jääneille huonoille koivunrungoille. Ensin mökkitieltä kuului moottorin ääniä, ja sitten huomattiin, että pino oli hävinnyt. Varkaan kuormasta oli tielle rapissut tuohivana.
”Minähän lähdin seuraamaan sitä vanaa. Pääsin seitsemän kilometrin päähän Turpaan joelle, ja sitten jäljet loppuivat. Myöhemmin selvisi, että naapuriltani oli viety vielä isompi pino.”
Taimet kuin omia lapsia
Merja johdattaa jälkikasvunsa Hirvikorpeen, joka on nimensä mukainen. Täällä poiki hirvi monena keväänä, ennen kuin paikalle hakattiin aukko.
Merja Tihula myi puut Metsäliitolle syksyllä 2022. Hakkuun toteutus venyi loppukevääseen 2023. Laikuttaja saapui kesäkuussa, ja vasta heinäkuussa päästiin istuttamaan 2 000 kuusentainta.
Maa oli niin kuivaa ja kovaa, ettei pottiputki meinannut upota. Hellettä riitti ja paarmat pörräsivät. Talkoissa olivat Merja itse, Merjan miesystävä ja veli, veljen vaimo sekä Ilari.
”Oli kyllä ihan kamala keli”, Ilari muistelee ja pyörittelee päätään.
Myöhemmin saapui istutettavaksi sama määrä männyntaimia. Ne Merja laittoi maahan yksin. Neljä päivää siinä meni.
Merja kyykistyy vinoon kasvavan taimen viereen ja asettelee sen tueksi oksia. Josko se siitä suoristuisi. Aukkoa reunustaviin puihin hän on ripustanut pesemätöntä lampaanvillaa, jotta hirvet pysyisivät loitolla.
”Saa nähdä, toimiiko. Olen laittanut tänne myös vanhoja cd-levyjä. Hirvet tottuvat kyllä kaikkeen eivätkä sitten enää pelkää.”
Taimet eivät ole lähteneet kasvamaan toivotusti. Lisätaimia ehkä tarvitaan. Toisaalta niitä nousee myös luontaisesti.
Merja tuntee metsänsä. Hän on kiertänyt tutkimassa aukon jokaisen taimen ja kuskannut niille ravinteeksi tuhkaa.
”Ne ovat kuin Merjan lapsia”, Ilari toteaa.
Merja on kiinnittänyt kuusenrunkoihin lahoavia koivupökkelöitä. Hömö- ja töyhtötiaiset saavat nakutella niihin pesäkoloja. Kuva: Johannes WiehnMaalia rajapuissa
Ilari veljineen oli apuna, kun vanhemmat rakensivat mökkiä ja hoitivat metsää. Raimo-isä työskenteli Puolustusvoimissa ylipanostajana, ja hän räjäytti kantoja ja kiviä. Pojat raahasivat niitä, keräsivät risuja ja lapioivat hiekkaa tienpohjaa varten.
”Siinä menivät kaikki kesät. Jäi vähän huono maku”, Ilari sanoo. Niinpä hän on päättänyt, ettei pakota Ilmatarta metsätöihin. Tyttö saa innostua itse jos on innostuakseen. Ainakin toistaiseksi Ilmatar tulee mielellään puuhastelemaan mummin mökille.
Ilari on kyllä aikuisenakin auttanut äitiä metsähommissa, mutta alaselän SI-nivel oikuttelee, jos hän tekee kehon toista puolta kuormittavaa työtä.
”En ole pitkään aikaan voinut tarttua raivaussahaan tai moottorisahaan.”
Retkikunta etenee vanhalla metsätiellä. Mönkijällä sitä pääsisi, autossa saisi olla melkoinen maavara.
Siellä täällä puiden rungoissa näkyy valkoisia raitoja. Melkein kuin kulkisi armeijan alueen rajalla.
”Maalasin ne ulkomaalilla”, Merja huikkaa.
”Jälkipolvi näkee, missä menee tilan raja, kun minusta aika jättää.”
Merjan vinkit
1. Feromoniansa kirjanpainajille toimi ainakin minun metsässäni.
2. Tarkkaile metsiäsi, jotta havaitset ajoissa havupuiden sienitaudit ja kirjanpainajatuhot.
3. Mökin ympäriltä kannattaa jättää metsä harventamatta. Säästyy vanhuusvuosille polttopuita lähelle.
4. Hoida metsiäsi rakkaudella!
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 10/2024.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
