Aimo Kakkinen ei jäänyt nuorena poikana suremaan lohen menetystä. Kuva: Sanne Katainen
Kemijoen viimeiset lohenpyytäjät muistelevat hurjia kalareissuja
Lohta pyydettiin Lapissa ennen vanhaan verkottamalla ja tuulastamalla. Jälkimmäinen oli laitonta, mutta erämaan laki ei sitä kieltänyt.Tilaajalle
OIva Leukku (vas.) oli pyyntireissuillaan pääosin isänsä kanssa. Aimo Kakkinen taas kävi kalassa veljensä ja vanhempien kylänmiesten mukana. Kuva: Sanne KatainenAikoinaan Suomen mahtavimman lohijoen Kemijoen latvat ulottuivat Savukoskelle asti. Hyväkuntoisimmat lohet ja meritaimenet uivat satoja kilometrejä pohjoisille nivoille kutemaan.
Vuonna 1948 Kemijoki padottiin ja lohen tarina loppui.
Kahden Savukosken Martinkylästä kotoisin olevan pyytäjän muistoissa lohet uivat vieläkin.
Aimo Kakkinen on tullut tervehtimään Kotikonnun perhekodissa asuvaa Oiva Leukkua. He ovat viimeisiä elossa olevia Kemijoen lohenpyytäjiä.
Kakkinen on syntynyt vuonna 1934 ja Leukku vuonna 1931. Lohenpyynti teki lähtemättömän vaikutuksen erämaakylän teinipoikiin.
”Voi helvetti, kun niitä toistakymmentä kiloisia mätilohia tuli. Kyllä se tuntui silloin aivan mahdottomalta”, Kakkinen tokaisee.
Kakkinen kertoo olleensa mukana soutumiehenä lohen tuohustamisessa eli tuulastuksessa, kuten nykyään sanotaan. Pyyntimuoto oli tuolloin laiton, mutta laajasti kansan suosiossa, Lapin erämailla kun harvemmin virkavaltaa näkyi.
”Kyllä se oli kuule tehtävä, kun kuusitoistakiloinen kojamo myöryää arinan alla. Siinä pitää olla mies, että se pysyy paikoillaan.” Aimo Kakkinen
Kakkinen selittää elävästi tarinaa pyyntireissusta, joka kulminoitui suuren lohen pistämiseen. 90-vuotias nuorukainen hyppää tuolista pystyyn ja näyttää, kuinka hänen pyyntitoverinsa iski lohta.
”Kyllä se oli kuule tehtävä, kun kuusitoistakiloinen kojamo myöryää arinan alla. Siinä pitää olla mies, että se pysyy paikoillaan.”
Kojamo tarkoittaa suurta koiraslohta ja arina atrainta. Nuoren miehen kantti ei riittänyt lohen kanssa taisteluun, vaan pienemmät taimenet saivat riittää.
”Tuohustin minäkin tammakoita, mutta kun tuli isompi kala, lohi, niin ei sitä uskaltanut pistää.”
Tuohustamista yleisempi menetelmä oli verkoilla pyynti. Oiva Leukku muistaa hyvin ensimmäisen lohen, jonka hän sai isänsä kanssa.
”Oli helluntai, jäät olivat sulaneet ja vesi jo vähän laskenut. Saimme yhden läheisen saaren päähän laitettua 10 metrin siikaverkon. Siihen oli seitsemän kilon mätilohi mennyt. Oikein kirkas, kun merestä oli juuri tullut”, Leukku muistelee.
Verkkopyyntiin oli oma vuosisatoja vanha menetelmä – kosteen rakentaminen.
Verkoilla pyynti nopeasti virtaavassa vedessä on haastavaa ellei lähes mahdotonta. Virta pingottaa havaksen kireäksi, jolloin kala ei tartu pyydykseen.
Koste oli eräänlainen puinen pato, jolla saatiin tehtyä virtaan rauhallisempi kohta, johon verkot voitiin sijoittaa.
”Kun tiedettiin paikka, missä lohta oli, sinne rakennettiin koste. Kuivista kuusista tehtiin poolot, joita runtattiin lekalla pohjaan rivi. Niiden taakse laitettiin lehdeksiä, joiden alle saatiin tyvi vesi”, Leukku selittää.
Lohet nousivat jokeen kesällä ja jäivät koskien välisille suvannoille odottamaan myöhemmin syksyllä tapahtuvaa kutua. Kutupaikan valittuaan lohi saattoi pelästyä kalastajia, mutta palasi aina samaan paikkaan.
”Sen panin mieleen, että se kutulohi käy monena yönä sitä kutukuoppaa syventämässä. Jos sen päivällä säikäytti, tuli se aina takaisin”, Leukku sanoo.
Leukun synnyinkoti oli Kemijoen varressa ja verkkoja pidettiin ahkerasti talon edustalla. Yleensä kala ui verkkoihin pimeällä, mutta myös päivällä saatiin lohta, kun joella oli liikennettä.
”Verkot olivat niin lujia, ettei moni mies saanut niitä poikki, vaikka laittoi kintaat käteen ja veti.” Oiva Leukku
Suurten lohien voimat kävivät pyyntivälineiden päälle.
”Verkot olivat niin lujia, ettei moni mies saanut niitä poikki, vaikka laittoi kintaat käteen ja veti. Kojamot saivat ne silti jotenkin rikottua.”
Kun lohi oli verkossa kiinni, arvokkaan saaliin kanssa ei haluttu ottaa mitään riskejä. Kalaa pistettiin verkossakin ja nostettiin vasta sen jälkeen veneeseen. Myös rajumpiakin tapoja oli käytössä.
”Oli sellainen yksi syvempi paikka, jossa isä kävi yksin kokemassa pyydystä. Hän nosti sauvoimella verkkoa. Kun lohen pää tuli pintaan, isä ampui sitä parabellumilla päähän. Ei päässyt saalis karkuun”, Leukku nauraa.
OIva Leukku kertoo, kuinka he onkivat perhoilla pieniä herkullisia kaloja, joita he kutsuivat kouliksi. Vasta jälkeenpäin hänelle selvisi, että nämä olivat lohen poikasia. Kuva: Sanne KatainenYli kymmenenkiloiset lohet olivat arkipäivää Savukoskella. Yli kaksikymmentäkiloisiakin vonkaleita tavattiin.
”Isoin näkemäni lohi saatiin välirauhan aikana, ja se painoi 26 kiloa. Se saatiin kylläkin laittomasti tuohustamalla. Pyytäjät toivat sen kokonaisena yhden talon porstuaan, ja koko kylä kävi katsomassa sitä.”
Lohen merkitys ravintona oli paikalliselle korvaamaton. Lohta syötiin läpi kesän ja syksyn. Kalasta otettiin suolistamisen jälkeen kaikki talteen.
”Kesäaikana joka aamu syötiin lohenpääkeittoa. Kun mentiin luonnonheinäntekoon, otettiin aina iso pytty suolalohta mukaan.”
”Ei ollut fileitä pöydässä vaan lohen pätkä, josta itse kukin vetäisi puukolla palasen ja kaapi rasvan nahasta. Hyväähän se oli”, Leukku muistelee.
Kalaa säilytettiin pääosin suolattuna. Se, mitä ei itse saatu syötyä, meni myyntiin.
”Meillä oli armeijan polkupyörä. Isä teki siihen pitkän puutelineen tarakalle, johon mahtui isompikin lohi. Kylmällä vedelle kasteltiin säkit ja käärittiin lohet niihin. Minä poljin ne kylän kauppiaalle.”
”Joka aamu syötiin lohenpääkeittoa.” Oiva Leukku
Vuonna 1948 oli viimeinen kesä, kun lohi pääsi nousemaan Kemijokeen. Paikalliset tiedostivat, että lohta ei tultaisi enää näkemään näillä main.
”Isä lyöttäytyi pyyntiporukkaan kuuluisan Karhu-Alpin ja Savukosken ensimmäisen rakennusmestarin Ville Nurmen kanssa. Vuonna 1948 sulan veden aikana he saivat yhteensä 170 lohta ja taimenet päälle”, Leukku sanoo.
Lohi ja Taimenet nousivat satoja kilometrejä Kemijoen latvoille asti kutemaan. Kuva: Arto KomulainenNuorille miehenaluille nousukalojen tyrehtyminen ei ollut maailmanloppu.
”Ei me poikaset sitä niin ajateltu. Vanhemmilla miehillä se otti koville. Lohiverkot nostettiin varastoon ja niistä saatiin sitten myöhemmin jotain pieniä muodollisia korvauksia.”
Myös Aimo Kakkinen sanoo, ettei asiaa jääty murehtimaan, vaikka kolaus oli kova.
”Kairijoelta saimme veljen kanssa viimeisen taimenen 1948. Se oli kolmesta viiteen kiloon. Ajateltiin, että jos se nyt loppuu, niin se loppuu”, Kakkinen muistelee.
Kakkisen mielestä lohi täytyisi saada takaisin Kemijokeen. Leukku suhtautuu lohen palautukseen epäillen.
”Ei lohi portaita pitkin tänne nouse. Se tarvitsisi sivuhaaroja, mutta mahtaakohan jokiyhtiöt antaa jo myytyä vettä niin paljon, että kala lähtisi nousuun”, Leukku pohtii.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
