Kompensaatiomarkkinat meillä jo on, mutta säännöt puuttuvat

Kompensaatio on yksi tapa ratkaista ympäristöongelmia markkinatalouden keinoin. Ajatus on, että jos joku aiheuttaa ekologisia menetyksiä tai hiilipäästöjä, hän voisi korvata ne kustantamalla vastaavan parannuksen jossakin muualla, usein metsissä.

Kompensaatioille on jo kehittynyt markkina. Silti siitä, millainen kompensaatio on hyvä, ei ole olemassa yhteistä käsitystä. Sääntöjä tehdään monella taholla.

Hyvä kompensaatio on aina viimesijainen keino. Sitä ennen pitää tehdä kaikki voitava, jotta kielteinen ympäristövaikutus vältetään. Toiseksi tärkeintä on vaikutuksen minimointi, ja vasta jos se ei riitä, voidaan harkita kompensaatiota.

Kompensaation pitää olla ”lisäinen”. Sen pitää siis tuottaa todellinen, menetyksen korvaava parannus joko ekologian tai ilmaston tilaan, verrattuna siihen, miten tulevaisuudessa normaalisti toimittaisiin.

Esimerkiksi lannoituksen aiheuttama metsänkasvun lisäys ei ole lisäinen, jos muutenkin lannoitettaisiin. Usein lannoitetaan, onhan se taloudellisesti hyvin kannattavaa.

Sekään ei ole lisäistä, että hävitetään hehtaari metsää ja korvauksena suojellaan toinen hehtaari, koska ympäristön tila ei siinä parane: tuloksena on yksi menetetty hehtaari. Suojelu voidaan hyväksyä korvaukseksi vain, jos kyetään varmasti osoittamaan, että metsä muuten olisi tuhottu. Esimerkiksi kohteen uhanalaisten lajien turvaaminen ei riitä, jos ne estäisivät hakkuun muutenkin.

Hiilikompensaatioon liittyy myös hiilivuodon välttäminen. Jos jokin metsäalue suojellaan hiilivarastoksi, ilmaston kannalta sillä ei ole merkitystä, jos hakkuu siirtyy muualle – naapurikuntaan tai jopa naapurivaltioon. Tällaisesta hiilivuodosta on selvää näyttöä.

Kompensaation pitää myös olla pysyvä. Ekologisen kompensaation suhteen jopa niin, että se alue, missä luontomenetyksiä korvataan esimerkiksi ennallistamalla, pitää suojella pysyvästi.

Hiilikompensaation pysyvyys on vaikeampi asia. Voiko esimerkiksi talousmetsän hiilivarastoa pitää koskaan pysyvänä?

Kansainvälisesti on edellytetty, että hiilivarasto säilyy vähintään sata vuotta. Suomessa on tyydytty jopa vain 15–20 vuoteen.

Pysyvyyteen liittyy myös metsätuhon riski. Jos kompensaatiometsä palaa, sen hiilivarasto karkaa kerralla ilmakehään. Tätä on tapahtunut esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Tuhoon on varauduttu ylikompensaatiolla. Silloin tuotettava hiilivarasto saattaa olla yli kolminkertainen korvattavaan päästöön verrattuna.

Hiilikompensaatioon liittyy kaksoislaskennan välttäminen. Esimerkiksi metsien hiilinielut lasketaan nykyään aina valtion hiilitaseeseen. Jos ne sen lisäksi lasketaan vielä kompensaation hankkineen tahon hyväksi, puhutaan kaksoislaskennasta.

Kaksoislaskennan välttäminen vaatisi virallisen kompensaatiorekisterin, jota maa- ja metsätalousministeriöltä on odotettu jo pitkään. Jos sellainen joskus saadaan, rekisteriin hyväksytyt kompensaatiot poistetaan valtion hiilitaseesta. Samalla hankkeille saadaan hyvä laadunvalvonta.

Vaikka kompensointi täyttäisi laatukriteerit, se ei silti ole ongelmatonta. Se saattaa esimerkiksi vaikuttaa markkinoille tulevan puun määrään, eikä sen vaikutuksia metsäteollisuuteen ole toistaiseksi otettu huomioon.

Jos puun määrä markkinoilla vähenee, vastaus yleensä on, että sitten siitä pitää vain maksaa enemmän. Teollisuuden on kuitenkin saatava tämä raha markkinoilta. Se ei ehkä ole mahdollista, ainakin jos käy niin kuin Arvometsä-yhtiön Aleksi Vihonen ennusti Luonnonvarakeskuksen seminaarissa syyskuun alussa: ”Jos raakapuun hinta ei kaksinkertaistu kymmenessä vuodessa, metsänomistajan kannattaa jatkossa myydä vain hiiltä.”

Menetys kansantaloudelle voi olla suuri. Kaadettu puu tuottaa jalostuksessa kymmenkertaisen arvonlisän metsätalouteen verrattuna.

Onneksi asia selvitetään Pellervon taloustutkimus PTT:n tutkimuksessa. Otetaanko tulos huomioon kompensaatioiden kriteereissä, on eri asia.

Kirjoittaja on toimittaja, joka on seurannut pitkään metsäasioita.