Susijahdin saalis Pielisjärvellä 1965. Kuva: Finna/Pielisen museo
Suden historiasta usein kerrottu tarina ei uuden tutkimuksen mukaan pidä täysin paikkansa
Tutkijat kävivät läpi tuhansia vanhoja lehtiartikkeleita. Kerätty tieto tuo uutta tietoa Suomen eläin- ja kasvilajien menneisyydestä.
Suden pyytäminen oli velvollisuus 1440-luvulta lähtien. Kuvan kaltainen susiverkko kuului olla joka talossa ennalta määrätyn pituisena. Sudenajossa talojen verkot yhdistettiin. Kuva: Finna/Satakunnan museoHistoriatiedot kertovat, että tunnetuin susisurmasarja tapahtui Varsinais-Suomessa vuosina 1880–1881, jolloin sudet tappoivat 22 lasta. Viimeinen susien uhriksi joutunut ihminen oli 5-vuotias poika, jonka sudet tappoivat Vahdossa vuonna 1881. Nämä tapahtumat johtivat sudenpyynnin nopeaan kasvuun.
Usein kerrotaan, että sudet hävitettiin Suomen alueelta 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa sukupuuton partaalle. Turun yliopiston tutkijoiden näkemys on kuitenkin toinen.
”Hankkeemme osoittaa, että havaintoja susista ja susina pidetyistä eläimistä tehtiin läpi 1900-luvun. Lehtien susihavaintouutiset vähenevät hetkellisesti 1910-luvulla ja uudestaan merkittävästi vasta 1960-luvulla”, historioitsija Heta Lähdesmäki toteaa Turun yliopiston tiedotteessa.
Lehdistön välittämä kuva tilanteesta painottui petojen vaarallisuuteen. Sanomalehtien kirjoitusten mukaan 1960-luvun alussa itärajan yli vaelsi Suomeen runsaasti susia, jotka uhkasivat alueen nauta- ja lammaskarjaa ja herättivät paikallisissa huolta elinkeinosta.
Havahtuminen susikannan pienuuteen käynnisti lopulta keskustelun susien rauhoittamisesta. Suomessa susi rauhoitettiin vuonna 1973.
Tiedot selviävät Suomalaisten lajien historiallisen kartasto -teoksesta, jonka ovat toimittaneet Turun yliopiston tutkijat Otto Latva, Heta Lähdesmäki, Harri Uusitalo ja Noora Kallioniemi. Teoksen kustantaa Turun Historiallinen Yhdistys.
”Lehdistön välittämä kuva tilanteesta painottui kuitenkin vahvasti petojen vaarallisuuteen.”
Tutkijoiden mukaan toinen usein kerrottu tarina on, että merimetsot olisi hävitetty Suomen alueelta 1910-luvulla. Nyt tutkitun aineiston perusteella merimetsoja pidettiin kuitenkin harvinaisuutena jo 1870-luvulla.
”Vaikka pesivät merimetsot katosivat Suomen rannoilta 1700- ja 1800-lukujen aikana, ne ovat historiallisen aineiston perusteella kuuluneet osaksi Itämeren eläimistöä. Merimetsoja nähtiin Suomen alueella usein läpi 1900-luvun, sillä ne lensivät tätä kautta pesimään Jäämeren rannoille”, kertoo hanketta johtava historioitsija Otto Latva.
Tutkijoiden mukaan median rooli on keskeinen siinä, miten luonnon monimuotoisuutta uhkaavat ilmiöt tehdään näkyviksi. Tutkijat kertovat, että esimerkiksi perinteisen maatalouden aikana yleinen niittykasvi horkkakatkero nousi sanomalehtiaineistossa esiin vasta 1980-luvun alussa. Lajin tajuttiin tuolloin olevan uhanalainen.
”Nostamalla esiin uhanalaisten lajien tarinoita ja ihmistoiminnan vaikutuksia ekosysteemeihin voidaan herättää yleistä tietoisuutta ja kenties myös vaikuttaa päätöksentekoon”, sanoo mediahistorioitsija Noora Kallioniemi.
Suomalaisten lajien historiallisen kartasto perustuu Fauna et Flora Fennica -nimiseen tutkimushankkeeseen. Siinä Suomen eläin- ja kasvilajistoa on tutkittu historian-, kulttuurin- ja kielentutkimuksen keinoin.
Tutkimuksessa käytiin läpi useita satoja tuhansia lehtiartikkeleita, joiden joukosta seulottiin tarkkoja paikkatietoja sisältäviä lajihavaintoja. Havaintotietoja kerättiin yhteensä 80 lajista 1800-luvulta 1960-luvun lopulle saakka. Hankkeessa kerättiin havaintodataa, josta tieteellisessä ja julkisessa keskustelussa ei ole ollut aiemmin tietoa.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
