Voisiko metsänomistaja saada hiiliviljelystä uusia tuloja?

”Metsänomistajaa tulisi palkita, kun hän sitoo hiiltä metsissään”, kuulin hiljattain tapaamisessa Euroopan komission ilmasto-osaston kanssa.

Kommentti pohjautuu komission esitykseen hiilisertifioinnista, joka julkaistiin viime marraskuussa.

Ajatus kuulostaa metsänomistajalle hyvältä. Jos hiilensidonnasta saataisiin jatkossa lisätuloja ja aikaan saataisiin toimivat markkinat, joiden kautta metsänomistaja voisi myydä sitomaansa hiiltä – mikä ettei. Mutta matka käytäntöön on vielä pitkä, ja esteitä löytyy vielä niin jäsenmaiden kuin EU:n toimintatavoista.

Useiden vuosien kokemus EU-komission kanssa työskentelystä on opettanut, että moneen hyvältä kuulostavaan aloitteeseen liittyy rutkasti kysymyksia ja sitä kautta myös huolia.

Komission ensimmäisten suunnitelmien mukaan tietyt toimenpiteet olivat helpommin sertifioitavissa hiiliviljelyksi kuin toiset. Tällaisia toimenpiteitä ovat muun muassa metsitys tai metsien ennallistaminen.

Metsänomistajan näkökulmasta paras vaihtoehto olisi, että monenlaiset toimenpiteet, jotka lisäävät hiilen sidontaa ja siten metsien kasvua voitaisiin laskea sertifiointikehikkoon mukaan. Tällaisia voisivat olla muun muassa lannoitus ja muut oikea-aikaiset metsänhoitotoimenpiteet.

Kun kysyimme jäseniltämme suurimpia huolenaiheita hiiliviljelyyn liittyen, esiin nousi se, ettei metsänomistaja saisi itse omistaa nielujaan tai päätää niiden myynnistä, vaan ne kuuluisivat valtiolle. Muina huolenaiheina mainittiin, että hiilisertifiointi keskittyisi metsien suojeluun kasvun lisäämisen sijaan ja että markkinat estettäisiin EU:ssa liian yksityiskohtaisella säätelyllä.

Jotta toimenpiteistä voidaan palkita, sen pitää ylittää perustaso, komissio painottaa. Metsänomistajajäsenemme ovatkin pohtineet, mihin tasoon hiilensidontaa jatkossa verrataan ja kuinka tässä otetaan huomioon maantieteelliset erot hiilensidonnassa.

Komissiolle tärkeää on linkittää ympäristöasiat tiiviisti mukaan kehikkoon, mikä nostaa kunnianhimoa mutta tuo myös paljon tiukkoja vaatimuksia. Komissio muun muassa mainitsee, etteivät yhden puulajin metsiköt voisi olla hiilensertifiointitoimenpiteissä mukana. Sanoessaan näin komissio jättää harmillisesti huomioimatta monet pohjoiset metsät ja niiden kyvyn olla mukana ilmastotalkoissa.

Jos pohjoiset metsät olisivat liian tiukan sääntelyn takia hiilinielumarkkinoiden ulottumattomissa – kenelle lisätulot kestävästä ja hiiltäsitovasta metsänhoidosta käytännössä menisivät?

Matka käytäntöön on siis vielä pitkä. Tässä vaiheessa on tärkeää tuoda esiin pohjoismaisten metsien hiilensidontapotentiaalia ja toivoa, että komission tavoite tehokkaista kannustimista hiilensidontaan ei ole vain salahelinää.