Aarteen lukija kertoo jännittävistä kohtaamisistaan metsäneläinten kanssa ‒ ”Käärmeen käyttäytyminen oli ainutlaatuista”

Muistissa ja verkkokalvoilla on pysynyt muutamia tapahtumia viime vuosikymmeniltä:

1960-luvun alkupuolella olin aloittamassa laitumen aidan tekoa. Oli lämmin keväinen päivä, taivas lähes pilvetön. Vaatimattoman näköinen tumma pilvenmöhkäle murahti. Olin pyörittänyt halkaisijaltaan lähes kaksimetristä piikkilankakerää auki reilut sata metriä. Yhtäkkiä sain sähköiskun molempiin käsiini, ja pienellä viiveellä jysähti reilusti isommin. Kaadoin piikkilankakerän maahan ja lopetin työt siihen.

80-luvun puolivälissä menin traktorilla parin kilometrin päähän ja jätin traktorin pellonlaitaan. Lähdin kävelemään palstatietä metsään. Kolmisenkymmentä metriä käveltyäni eteeni ilmestyi hirviemä. Oli kevät ja olin kävellyt pahki sen poikimapaikalle. Koskaan aikaisemmin en ole nähnyt sen näköistä hirveä: korvat roikkuivat velttoina alas ja maha­nahkat roikkuivat kuin matrassin kuoret. Hirvi hölkkäsi itsevarmasti minua kohti. Oli lähdettävä kiireesti pakoon.

90-luvun alussa olin polkupyörällä liikkeellä metsätiellä. Tienmutkan takaa alkavalla suoranpätkällä villikissa pentunsa kanssa käveli samaan suuntaan. Annoin pyörän rullata. Emä katsoi taakseen muutaman sekunnin ja hyppäsi metsään. Pentu jäi tielle. Se taivutti itsensä bumerangiksi. Vasen etukäpälä pyöri kuin tuulimylly välillä pysähtyen ja taas jatkuen. Pennun ääni ja pieni koko eivät olleet missään suhteessa toisiinsa, ja pelkäsin, että kohta sen emä on niskassani. Emää ei näkynyt, ja pentu häipyi emonsa perään.

Vuonna 2005 lokakuussa oli tihkusateinen päivä. Lähdin aamupäivällä raivaussahan kanssa taimikon harvennukselle. Iltapäivällä palasin palstatielle jättämälleni autolle.

Lähestyessäni autoa kuulin hyvin erikoista ääntä. Koetin hakea silmilläni ja korvillani syytä siihen. Aloin vaihtaa kuivia vaatteita aina Aatamin asuun asti, ja koko ajan ääni vain kuului. Ajattelin, että tuntikausien sahanpärinä käy jälkikäyntiä korvissani.

Kuivat kamppeet olivat päällä ja olin siirtymässä autoon, kun näin tukkimännyn tyvellä maassa noin 20 sentin korkeudella valkoisen läiskän, joka oli pystysuunnassa noin neljä senttiä pitkä.

Ei mennyt monta sekuntia, kun näkemäni kyy lähti maassa olevaa neulaspolkua pitkin minua kohti. Vaikka ei ollut kuin neljä astetta lämmintä, sen vauhti oli kova, koska se liikkui erikoisella tavalla. Kyy potkaisi hännällään itseään eteenpäin ja piti pääpuoltaan U:n muotoisessa asennossa. Se ehti tehdä monta potkaisua silmieni edessä.

Olen elämäni aikana nähnyt luonnossa kymmeniä kyykäärmeitä. Tämän käärmeen käyttäytyminen oli ainutlaatuista.

Risto Paakkari, Siikajoki