Aikainen herätys palkitaan: Suloiset ketunpoikaset voi nähdä alkukesästä pihalla telmimässä

On varhainen alkukesän aamu, ja olen lähtenyt hiippailemaan vanhan autiotalon lähettyville toiveenani nähdä ja kuvata repolainen.

Edellisenä päivänä ohi ajaessani näin, kun kettu juoksi autoni edessä ja hyppäsi sitten äkisti tien sivussa olevan talon kivijalan koloon. Siellä sen täytyy asua, järkeilen.

Hiivin hiljaa kohti taloa kaikki aistini äärimmilleen viritettyinä. Hämärä alkaa väistyä aamunkoiton tieltä. Nämä eivät ole aamu-unisen hommia, sillä nisäkkäät ovat aktiivisimmillaan silloin, kun useimmat ihmiset nukkuvat.

Vaikka kuinka päivystän, ainoat näkemäni eläimet olivat pieniä kaneja, jotka vipeltävät kävelytien ylitse pensaiden suojiin.

Ketuista ei näy hännänpäätäkään, ja väsymys hiipii horteisena ylleni. Olen luopua toivosta ja istahdan väsähtäneenä hylättyyn puutarhatuoliin. Sitten odotukseni palkitaan.

Purkukuntoisen talon alla olevasta raosta pilkistää esiin koiramaisen veikeä hymy. Pieni ketunpentu, jolla on pehmoisen pörröinen, sileä turkki ja sievät mustat ”sukat”, kävelee suoraan minua kohti.

Hetken päästä pentu kiihdyttää juoksuun ja pyyhältää ohitseni. Kuulen vierestäni rääkäisyn ja näen, kuinka kettu kantaa suussaan kuollutta kania. Pienet poikaset ovat jo oppineet taitaviksi saalistajiksi, ja ovat onnistuneet nappaamaan nopealiikkeisen ja korvat höröllään olevan kanin.

Kettu syö pääasiassa hiiriä, myyriä ja muita pikkunisäkkäitä, mutta kuten juuri pääsin todistamaan, sille kelpaa myös vähän isompikin paisti, kuten jäniseläin. Ketulle maittavat lisäksi ihmisten ruuanjätteet, linnut, linnunmunat, toukat, lierot, sammakot, raadot, marjat ja hedelmät – siis oikeastaan kaikki.

Kettu on erittäin sopeutumiskykyinen ja kaikkiruokainen. Näiden ominaisuuksiensa ansiosta se onkin levinnyt laajemmalle kuin mikään muu maalla liikkuva peto.

Herkullinen saalis aiheuttaa kilvoittelua ketunpoikasten kesken. Kuva: Juho Rahkonen

Kettu saalistaa myös riistalintuja, mutta sen vaikutukset metsäkanalintujen kantoihin lienevät olemattomat, sillä kanalintujen pesiä on vaikea löytää ja poikueet hajaantuvat pedon edestä metsän aluskasvillisuuden kätköihin.

Ketun kiima-aika on kevättalvella, ja silloin sen haukku saattaa kuulua kauas. Parin kuukauden kantoajan jälkeen kettu synnyttää ravintotilanteesta riippuen 3–8 pentua pesäluolaansa.

Nisäkkäiden poikaset kehittyvät emon ruumiin suojissa, ja vastasyntyneet saavat ravintonsa emon maitorauhasten eritteistä. Emon maito on laadukas luonnontuote: se sisältää runsaasti energiaa ja vasta-aineita suojaksi taudinaiheuttajilta. Tämän ansiosta nisäkkäiden poikasista suuri osa elää aikuiseksi asti. Kuten nisäkkäät yleensä, myös kettu pitää jälkeläisistään hyvää huolta.

Kettuemo pitää huolta jälkeläisistään. Pentue pysyy koossa myöhälle syksyyn, ja lasten hoitoon osallistuu myös uros. Kuva: Juho Rahkonen

Poikasten nuoruuden ajoittuminen juuri tähän vuodenaikaan, hehkeimmän kesän kynnykselle, ei ole sattumaa: tällöin poikasille on hyvät kasvuolosuhteet, kun ilma on lämmin ja ravintoa on tarjolla runsaasti. Näin ne ehtivät varttua ja vahvistua riittävästi ennen talvea.

Ketut ovat laumaeläimiä, ja siksi niiden on pienestä pitäen harjoiteltava sosiaalisia taitoja. Poikasia näkeekin usein telmimässä ja jopa tappelemassa. Siinä luodaan ryhmän jäsenyyttä, ja ottavatpa pikkuketut ”matsia” myös ihan huvikseen.