Tunnistatko arvokkaat luontotyypit? Usein niiden erityispiirteet pystyy päättelemään jo nimestä

Arvokkaiden luontotyyppien suojelu edistää useiden uhanalaisten lajien säilymistä. Sanapari ”arvokas luontotyyppi” voi kuitenkin herättää hämmennystä – mistä sellaisen tunnistaa ja mitä se oikeastaan tarkoittaa?

”Kaikki luonto on luokiteltavissa johonkin luontotyyppiin, mutta vain osa niistä on uhanalaisia ja siksi arvokkaita”, sanoo ympäristöministeriön luontoympäristöosaston ympäristöneuvos Hanna-Leena Keskinen.

Luontotyyppien suojelun voi jakaa karkeasti luonnonsuojelulakiin, metsälakiin, vesilakiin ja luontodirektiiviin.

Luonnonsuojelulaki määrittelee 13 suojeltua luontotyyppiä: hiekkarannat, jalopuumetsiköt, pähkinäpensaikot, tervaleppämetsät, merenrantaniityt, lehdesniityt, kedot, rannikon metsäiset dyynit, sisämaan tulvametsät, harjumetsien valorinteet, meriajokaspohjat, suojaisat näkinpartaispohjat sekä kalkkikalliot.

Suojellun luontotyypin esiintymää ei saa hävittää tai heikentää.

”Uudessa luonnonsuojelulaissa on nyt myös tiukasti suojellut luontotyypit, jotka vertautuvat metsälain 10 pykälän erityisen tärkeisiin elinympäristöihin, eli niiden heikentäminen on suoraan lain nojalla kielletty”, Keskinen sanoo.

Tiukasti suojeltua luontotyyppejä ovat serpentiinikalliot, -kivikot ja -soraikot sekä rannikon avoimet dyynit.

Metsälain 10 pykälä puolestaan määrää suojeltavaksi pienten vedenlähteiden ympäristöt, tietyt suoelinympäristöt, rehevät lehdot, soilla sijaitsevat kangasmetsäsaarekkeet, syvät rotkot ja kurut sekä hietikot, kalliot, kivikot ja louhikot, joiden ominaispiirre on harvahko puusto.

Vesilain nojalla suojeltuja ovat luonnontilaiset alle 10 hehtaarin suuruiset fladat, kluuvijärvet ja lähteet sekä norot Lapin maakuntaa etelämpänä ja enintään yhden hehtaarin suuruiset lammet.

”Kolmas suojelukategoria on direktiiviluontotyypit, joiden heikentäminen on kiellettyä vain Natura-alueilla, mutta niitä esiintyy toki alueiden ulkopuolellakin”, Keskinen kertoo.

Sekä luonnonsuojelulaissa että metsälaissa määritellyt arvokkaat kohteet ovat lähes aina uhanalaisia.

Osa metsälailla suojelluista elinympäristöistä voi olla myös luonnonsuojelulain mukaisen rajauksen kohteena, mutta lakien keskeinen ero on alueen koko ja luontotyypin yleisyys. Metsälaissa suojelukohteet ovat alle puolen hehtaarin kokoisia, metsissä yleisesti esiintyviä arvokohteita, kun taas luonnonsuojelulaki suojelee laajempia ja harvinaisempia kokonaisuuksia.

Tämä juttu kertoo luonnonsuojelulain suojelemista luontotyypeistä. Niiden suojelu perustuu ely-keskuksen rajauspäätökseen tärkeäksi arvioidusta esiintymästä. Tiukasti suojeltujen luontotyyppien heikentäminen on kielletty ilman rajauspäätöstä.

Hiekkadyynejä näkee hiekkarantojen läheisyydessä. Ne voivat olla paljaita tai kasvaa heinää. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Hiekkarannat ovat helposti tunnistettavia luontotyyppejä ja tuttu näky Suomen rannikolla. Niitä löytyy esimerkiksi Yyteristä, Kalajoelta ja Hailuodosta, usein harjualueiden ja hiekkadyynien yhteydestä. Sisämaassa hiekkarantoihin voi törmätä esimerkiksi Salpausselkien alueella.

Hiekkarantoja uhkaa umpeenkasvu ja puutarhoista levittäytyvä vieraslaji kurtturuusu. Sen saakin repiä irti, jos se näyttää valtaavan hiekkarannan.

Hiekkarantojen yhteydessä toisinaan näkyvät hiekkadyynit ovat puuttomia tai niillä kasvaa kituvaa mäntyä tai pohjoisessa tunturikoivua. Dyynialueilla voi kasvaa heiniä, varpuja ja jäkäliä.

Rannikon avoimet dyynit ovat suoraan lain nojalla suojeltuja, metsäisten dyynien suojelu taas edellyttää rajauspäätöstä.

Lampaat pitävät merenrantaniityn kunnossa. Kuva: Kari Salonen

Niityt ja kedot ovat esimerkkejä luontotyypeistä, joiden olemassaolo vaatii ihmisten tai eläinten läsnäoloa. Merenrantaniityn kasvillisuus on pääasiassa matalia heiniä ja ruohoja, ja se on syntynyt niiton ja laiduntamisen seurauksena. Laiduntamisen lopettaminen onkin yksi syy merenrantaniittyjen katoamiseen.

Merenrantaniittyjen lajinkirjo on runsas niin kasvien kuin hyönteisten osalta. Lintujen kevätmuutto houkuttelee sinne paljon ruokailijoita, ja esimerkiksi äärimmäisen uhanalainen etelänsuosirri pesii vain avoimilla, tarpeeksi suurilla niityillä.

Myös lehdesniityt ovat syntyneet karjan vaikutuksesta. Avoimet niityt ja puustoiset alueet vuorottelevat lehdesniityllä. Alueen puista on katkottu lehdeksiä karjan rehuksi, ja siitä juontuu myös niityn nimi.

Ketoja esiintyy hiekkaisilla ja kallioisilla alueilla. Ne ovat muita niittyjä kuivempia alueita, mutta niidenkin säilymisen edellytyksenä on niitto tai karjan laidunnus.

Jalavat ovat jalopuita. Rauhoitetut kynä- ja vuorijalava on luokiteltu vaarantuneiksi lajeiksi. Kuva: Heikki Willamo

Jalopuumetsiköissä kasvaa vähintään 20 runkomaista jaloa lehtipuuta hehtaarilla. Jaloja lehtipuita ovat tammi, vaahtera, jalavat, saarni ja metsälehmus. Jalopuumetsiä kasvaa eteläisessä Suomessa useimmiten rehevillä lehtoalueilla.

Lehtipuiden alla kasvaa lehtolajeja, kuten valkovuokkoa, käenkaalia ja kevätlinnunhernettä. Vanhat lahopuumetsät houkuttelevat useita uhanalaisia eliöitä sekä esimerkiksi harmaapäätikkoja ja kultarintoja.

Pähkinäpensaikoissa kasvaa vähintään kaksi metriä korkeita tai leveitä pähkinäpensaita ainakin 20 kappaletta hehtaarilla. Niiden lisäksi alueella kasvaa havu- tai lehtipuita.

Pähkinäpensaikkoja on ainoastaan Etelä-Suomessa rehevällä ja tuoreella tai kuivalla maaperällä. Ne ovat kohtalaisen yleisiä esimerkiksi Lohjan seudulla.

Kissankäpälä on paahteisen valorinteen laji. Kuva: Kimmo Haimi

Harjumetsien valorinteet lisättiin luonnonsuojelulakiin tänä vuonna. Niihin luetaan harjurinteet, joilla paahteisuuden vuoksi esiintyy arvokasta harjukasvilajistoa, kuten ajuruohoa ja kissankäpälää. Puusto on mäntyvaltaista ja sen alla kasvaa niukasti katajaa ja jäkäliä.

Tervaleppämetsiä ovat tervaleppävaltaiset metsät ja suot. Ne esiintyvät useimmiten vesistöjen rannoilla, ja kasvillisuus kertoo kosteisiin olosuhteisiin sopeutumisesta. Tyypillisiä kasveja ovat saniaiset, korkeat ruohot ja pensaat.

Tänä vuonna luonnonsuojelulakiin lisättyjen tulvametsien kasvillisuudessa näkyy toistuvien tulvien aiheuttamat piirteet. Kasvillisuus on usein lehtomaista ja puusto lehtipuuvaltaista.

Osa uhanalaisista luontotyypeistä on meren pohjassa. Kuva: Kari Salonen

Kalkkikalliot ovat kokonaan tai osittain kalsiittisen kalkkikiven ja dolomiitin muodostamia kalliopaljastumia. Niihin lukeutuvat myös kalliot, joissa kivilajeja esiintyy välikerroksina.

Kivilajin voi saada selville myös sammalten perusteella: kalkkikallioilla kasvaa esimerkiksi kalkkikierto-, kielikello- kalkkikahtais- ja kalkkikarvasammalia. Jäkälistä kannattaa etsiä kalkinvaatijajäkäliä.

Serpentiinikalliot, -kivikot ja -soraikot puolestaan ovat kalkkikallioitakin harvinaisempia ja siksi tiukasti suojeltuja. Myös niiden tunnistaminen perustuu kallioperän lisäksi harvinaiseen lajistoon, kuten serpentiiniraunioisiin tai ultraemäksiseen kallioperään sopeutuneisiin jäkäliin.

Vesistöjen luontotyypit määritellään pohjan kasvillisuuden perusteella. Meriajokaspohjat esiintyvät 1–8 metrin syvyydessä suhteellisen avoimilla hiekkapohjilla ja valtalaji on meriajokas.

Suojasilla näkinpartaispohjilla merenpohja on liejua, johon on sekoittunut hiekkaa tai soraa. Valtalajeina ovat näkinparrat, jotka kasvavat kookkaina ja tiheinä kasvustoina suojaisilla paikoilla.