Valkoinen kurittaja voi iskeä Koillismaan syysjahdissa – illalla lehti puussa, aamulla valkeat hanget

Herään omituiseen, täydelliseen äänettömyyteen. Aivan kuin kämppä leijuisi yksinään autiossa avaruudessa.

Totaalinen haudan hiljaisuus tuntuu kolkolta. Vielä illalla tuuli kahisi koivun oksistossa kämpän kulmalla ja sade ropsahteli kattoon. Väännyn ylös makuupussista ja hiihdän sukkasillani ikkunan ääreen. Silmiä vihlaisee valkea kirkkaus. Maisema on parikymmensenttisen, pehmeän lumen peitossa.

Tulta kamiinaan viritellessä mietin, että meille on käynyt kuin lappilaiselle ryyppyporukalle: lehti oli puussa, kun aloitettiin ja metriset hanget, kun Herra salli järjen palautuvan.

Edellisenä iltana nautittiin jahtikavereiden kanssa kuitenkin vain parit saunakaljat. Kynttilä puhallettiin sammuksiin jo ennen puolta yötä. Näkymä rannekellosta jäi mieleen: 23:25, päivämäärä 23. syyskuuta.

Yhdessä yössä on harpattu syksystä talveen – inhimillisesti katsoen aivan liian varhain.

Koillismaan ylängöllä ilmoihin on syytä suhtautua kuin vauvan peppuun – koskaan ei tiedä, mitä sieltä tulee. Pari vuotta aikaisemmin metsästeltiin t-paidassa, lämpöä miltei kaksikymmentä astetta. Nyt ikkunan ulkopuolelle kiinnitetty mittari jurottaa nollan vaiheilla. Pohjoinen on puhunut.

Jos varman päälle haluaa pelata, heinäkuu lienee ainoa todennäköisesti lumeton kuukausi näissä kairoissa. Ihan täyteen takuuseen ei siitäkään voi mennä. Täällä ollaan paitsi pohjoisessa myös korkealla merenpinnasta. Jäämerelle on suunnilleen yhtä pitkä matka kuin Perämerelle. Vanha kansa väittää, että juhannuskirkkoonkin mentiin joskus hevosella jäätä pitkin. Jokaisella kavioniskulla tuli hatun mentävä reikä jäähän, mutta yli mentiin!

Sadetakin lisäksi jokaisen erämiehen repusta pitää täällä löytyä myös lämmin tikkuri ja kunnon villasukat. Ympäri vuoden.

Silti nilkan syvyinen ensilumi kesken jahtiviikon pistää metsästäjän pasmat sekaisin.

Taivalkosken Kylmäluoman alueella olimme tottuneet vuodesta toiseen käyttämään hyväksi aluetta halkovia polkuja. Nyt ne kaikki ovat piilossa lumen alla. Kulkureitti on haettava lähestulkoon käsikopelolla.

Kun jalka vajoaa polvea myöten sohjon läpi suosilmäkkeeseen, tyhmempikin tajuaa, että olemme hukanneet myös pitkospuut.

Ensimmäisellä taukopaikalla nuotion loimuun asetellaan useampikin ruskean rapaveden kastelema saapassukka.

”Hätäkö tässä, keithämmä potut”, velipoika yrittää keventää tunnelmaa viritellessään uutislumella täytettyä pakkia tervasliekkien ylle. Ei tässä kyllä pottujen kanssa ruveta värkkäämään. Kahvisakat pakkiin, makkarat tulelle – ja äkkiä!

Yleensä syksyn ensilumi sulaa päivän mittaan. Ei tällä kertaa. Seuraavana yönä lunta pukkaa päinvastoin lisää. Koko loppuviikko menee hangessa tarpoessa.

Vaivaiskoivikot soiden reunoilla ovat taipuneet kaarelle raskaassa sohjotaakassa. Märät varvut läiskivät reisiin kuin piiskat SM-klubin takahuoneessa. Gore tex -housujen kapasiteetti ei riitä alkuunkaan. Kalsea vesi valuu niagaran lailla pitkin säärtä saappaaseen. Sukat vettyvät mytyksi, vaikka ei olisi suohon vajonnutkaan. Sama juttu hanskojen kanssa. Pari kertaa kun huitaisee lumisen oksan edestään, vettyneet tumput joutavat sadetakin taskuun ja kylmää pyssyä pitää kantaa avokäsin. Tunto pakenee näpeistä.

Linnut ovat äkkilumesta yhtä hämmentyneitä kuin metsästäjät. Teeret jurottavat kuusien juurella oksien suojassa ja ampaisevat lentoon vasta, kun pyssymies on päässyt jo aivan viereen. Vaikka saalista pääsee tavallista lähemmäksi, heittolaukaukset kohmeisin sormin jäävät sohaisun asteelle.

Moraalin kohottamiseksi ja osumatarkkuuden parantamiseksi on pakko illalla järjestää ad hoc -ampumaharjoitukset kämpän pihalle. Suunnilleen teeren kokoinen lumipallo muovailllaan seipään nokkaan ja joka äijä koettaa vuorollaan osua maaliin. Posin kautta on pakko yrittää mennä. Porukaan kehkeytyykin vaisu yksituumaisuus: ilman yllätyslunta ei tätäkään treeniä olisi saatu aikaiseksi. Metsästys on elämyksellistä.

Juttu perustuu kirjoittajan eräpäiväkirjamerkintöihin.