Odotin hirvisonnia aamuvarhaisesta asti turhaan, mutta silti päivä oli antoisa

Viime lauantaina nökötin jo aamuvarhaisella lokakuisessa metsässä ja odotin hirvisonnia tulevaksi. Ei sitä tullut, mutta hirvestyksen aloituspäivä seurueessamme oli muuten mukava. Pienessä kylässämme kun ei ole kylätaloa, niin naapureita ei välttämättä juuri arjessa kohtaa. Jahti on siis mitä suurimmassa määrin myös sosiaalinen tapahtuma.

Someenkin laitoin kuvan ja kommentin päivästä. Metsästys on tunnetusti tunteita herättävä asia. Päivitykseni alla vaadittiin pian lisää kulttuuriaktiviteetteja maalaiskyliin, koska kaikki eivät nauti tappamisesta.

Kyllä, saalis tapetaan ja liha syödään. Elävän olennon ampuminen ensi kertaa on varmasti jokaiselle metsästäjälle suuri itsetutkiskelun paikka harrastusta aloittaessa. Itse harjoittelin säännöllisesti useiden vuosien ajan kiväärillä ampumista hirvenjuoksuharrastuksen parissa ennen kuin uskaltauduin ensimmäiseen riistalaukaukseeni. Itse laukaus on kuitenkin vain pieni osa metsästysharrastusta.

Ajattelen, että metsästys on ennen kaikkea arvokasta luonnonhoitotyötä. Ei metsässä summamutikassa räiskitä, vaan takana ovat tarkat laskennat. Kun kannat ovat oikeissa suhteissa, turvataan luonnon monimuotoisuutta.

Kotikunnassani on valkohäntäpeuran kanta ollut perinteisesti Suomen suurimpia, usein suurin. Muutama vuosi sitten oltiin tilanteessa, jossa lokakuisten syysviljapeltojen ohi ajellessa näki pelkästään yhdellä peltoaukealla reilusti yli sata peuraa kerralla. Ne rouskuttivat kasvustoja kuin laitumella olisivat olleet. Pihoihin ei paljoa kukkia kannattanut istutella. Ne katosivat parempiin suihin ja paikalle jäi vain papanakasa.

Kun peurakanta oli suuri, kolareita sattui niin ikään valtavat määrät. Joka päivä jollekin. Metsästäjät tekivät pari vuotta töitä hartiavoimin ja tilanne saatiin normalisoitua.

Tällä hetkellä metsästäjät turvaavat myös suomalaista sikataloutta, sillä afrikkalaisen sikaruton leviäminen Suomen luontoon olisi käytännössä miltei kuolinisku elinkeinolle. Villisiat ovat taudin pahimpia levittäjiä ja siksi niiden leviäminen Suomen luonnossa on estettävä. Jos peurakytiksellä ollessa ruokinnalle tulee villisika, on liipaisinta oltava valmis painamaan.

Villisika on melkoinen kulkija, ja satakin kilometriä on sikalaumalle heilahdus vain. Siksi on tärkeää, että metsästysseurat luovat keskusteluyhteyden ja yhteiset pelisäännöt villisikojen jahtaamiseksi yli seurarajojen, ellei sellaisia jo ole.

Kyse on myös luonnossa liikkumisen turvaamisesta. Taudin iskiessä kyseisen maan viranomaiset määrittävät tartuntavyöhykkeen koon. Ruotsissa vyöhyke oli sadantuhannen hehtaarin suuruinen. Tartuntavyöhykkeellä ei ole sallittua esimerkiksi marjastaa tai sienestää. Myös metsästystä rajoitettaisiin.

Minä haluan jatkossakin syödä suomalaista sianlihaa ja tehdä päivittäisen lenkkini koiran kanssa lähimetsässä.

Kirjoittaja on MT:n toimittaja.