Valkoturkki – suojaväri vai surmaväri?

Suomen luonnossa vipeltää monenlaista menijää, joiden pärjäämisen on perinteisesti turvannut turkin tai höyhenpeitteen värin vaihto valkoiseksi talvisin.

Ilmaston lämmetessä lumipeitteen määrä vaihtelee suuresti, joten miten käy talvipukuisten metsien asukkien?

Jutussa keskitytään tutkailemaan Suomen luontoon kuuluvista, talviturkkiin vaihtavista nisäkkäistä metsäjänistä, lumikkoa ja kärppää. Niiden lisäksi pohjoisessa pesii jokunen äärimmäisen uhanalainen naali.

Valkoturkkiset eläimet tuntuvat olevan pulassa. Vuodesta 1989 tehtyjen riistakolmiolaskentojen mukaan metsäjäniksen kanta on pienentynyt vuosikymmenten saatossa noin puoleen ja lumikon noin kolmannekseen entisestä.

Kärppäkanta puolestaan on romahtanut peräti kuudennekseen metsäisissä elinympäristöissä. Molemmat pienpedot ovat nykyään tuplasti yleisempiä peltoympäristössä kuin metsissä.

Tarkkoja yksilömääriä ei kanta-arvioissa esitetä, koska ne vaihtelevat niin paljon vuosittain. Vähenemistrendi on kuitenkin havaittavissa.

Erikoistutkija Andreas Lindén Luonnonvarakeskuksesta (Luke) on huolissaan kehityksestä, jossa niin moni metsissä viihtyvä laji vähenee selvästi ja pitkäjänteisesti. Sama näkyy linnustossa, esimerkkeinä hömötiainen, helmipöllö ja valkoisiin sulkiin talveksi vaihtava riekko.

”Onhan se huolestuttavaa, jos kannat vähenevät murto-osaan siitä mitä ovat olleet. Erityisesti lumikon ja kärpän väheneminen on voimakasta.”

Kymmenen vuoden välein tehtävässä kansallisessa uhanalaisuusluokituksessa niitä ei kuitenkaan ole luokiteltu uhanalaisiksi. Viimeisin luokitus eli Punainen kirja julkaistiin vuonna 2019.

”Saa nähdä, miten käy seuraavassa luokituksessa muutaman vuoden kuluttua”, Lindén pohtii.

Lajien valtakunnallisen määrän ohella luontokatoa voidaan tarkastella paikallisesti eli jotkut lajit voivat hävitä joistain maakunnista tai kunnista.

Metsäjänis on vähentynyt maan eteläosissa enemmän kuin pohjoisessa. Kanta on pysynyt suhteellisen vakaana parikymmentä vuotta Oulun ja Kajaanin korkeudelta ylöspäin.

Lajilta elintilaa valtaa paitsi ihminen, myös isompi ja voimakkaampi rusakko, jonka kanta on yli kymmenkertaistunut laskentojen alkuajoista.

Vuoden ympäri ruskeassa turkissaan loikkiva rusakko viihtyy rannikon peltomaisemissa ja asutuksen keskellä.

Metsäjäniksen korvien kärjet ovat talvellakin mustat. Jänikset syövät lehtipuiden ja pensaiden oksia ja kuorta.  Kuva: Heikki Willamo

Metsäjänistä saa metsästää syyskuun alusta helmikuun loppuun. Vuonna 2024 saaliiksi jäi lähes 67 000 yksilöä. Saalismäärä on hiipunut 1970-1980-lukujen huippuvuosista, jolloin pyydettiin liki miljoona jänistä vuodessa. Kuva: Heikki Willamo

Toisin kuin metsäjäniksen, kärpän ja lumikon kannat ovat vähentyneet enemmän pohjoisessa kuin etelässä.

Syitä pienpetojen taantumiselle ei tarkalleen tiedetä.

Oletettavasti lumipeitteisen kauden lyhentyminen on ainakin yksi syy valkoturkkisten eläinten vaikeuksiin. Mustaa maata vasten valkea turkki loistaa kuin soihtu petoeläinten silmään.

Vaikka lumikko ja kärppä ovat petoeläimiä, ne ovat myös saaliita isommille pedoille, kuten haukoille, pöllöille, ketulle ja näädälle. Verotus on kovaa, sillä arvion mukaan lumikoiden poikasista yksivuotiaiksi varttuu keskimäärin vain noin neljäsosa.

Eikä saalistajalle itselleenkään ole eduksi erottua räikeästi ympäristöstään.

Lumikko tarvitsee nietoksia jahdatakseen myyriä lumen alle kaivamissaan käytävissä.

Myyrien määrä vaihtelee rajusti sykleittäin, mikä vaikuttaa osaltaan pienpetojen määrään.

Turkin värin vaihtaminen tapahtuu usein hieman eri aikataulussa etelässä ja pohjoisessa asuvilla lajien edustajilla.

Niin metsäjäniksellä, kärpällä kuin lumikollakin on etelämpänä Euroopassa populaatioita, jotka eivät muutu talvella valkoiseksi.

”Ne ovat eri alalajia eli geneettisesti erilaisia kuin meikäläiset yksilöt. Tämä osoittaa, että evoluution myötä sopeutumista on tapahtunut suuntaan jos toiseenkin”, Lindén kertoo.

”Vaihtelua on takuulla myös populaatioiden sisällä ja luonnonvalinta vaikuttaa suojavärin esiintyvyyteen koko ajan. Se, ehtivätkö nämä eläimet meillä sopeutua ilmastonmuutokseen tarpeeksi lyhyessä ajassa, on sitten eri asia.”

Voi olla, ettei joskus hamassa tulevaisuudessa valkoturkkisia juuri nähdä enää Suomessakaan, paitsi ehkä naaleja pohjoisessa.

Suomessa elelee korkeintaan parikymmentä naalia. Kantaa pyritään vahvistamaan istutuksilla, ruokinnalla ja pyytämällä kettuja.  Kuva: Hannu Huttu

Yksi syy metsien piennisäkkäiden taantumiseen on elinympäristöjen supistuminen ja heikkeneminen.

On selvää, että monet metsälajit hyötyisivät kevyemmästä metsätaloudesta. Avohakkuita voitaisiin osin korvata jatkuvalla kasvatuksella. Silloin metsien ikärakenne monipuolistuisi ja kasvillisuus kerrostuisi.

Lindénin mukaan kuolleen puun ja lahopuun määrää pitäisi lisätä ja pitää huoli, että metsät ovat laajalti kytkeytyneitä toisiinsa.

Lumikkoa on vaikeaa erottaa kärpästä näkemättä häntää. Yleensä lumikko on hieman pienempi ja tynkähäntäisempi.  Kuva: Vesa-Matti Väärä