

Mitsubishin maasturi keinahtelee pehmeästi, kun Minna Raskinen ajaa heinikkoista metsäautotietä Hevoshaan arboretumissa.
Puulajipuisto sijaitsee Kouvolan eteläosassa Sippolassa. Arboretumin metsät olivat osa Sippolan hovia eli Sippolan kartanoa, ennen kuin ne siirtyivät 1900-luvun alkupuolella Kymiyhtiölle.
Douglaskuuset, siperianpihdat ja monet muut puut on istutettu 1930-luvulla, kun Sippolassa toimi metsäyhtiön metsäkoulu. Sen suljettua ovensa puulajikokoelma jäi kasvamaan omaan rauhaansa.
Raskinen nousee autosta ja esittelee lempipaikkansa, sammalmatolta kohoavan vanhan kuusikon.
”Alkukesällä valo siivilöityy tänne kauniisti”, Raskinen sanoo ja asettuu punaisen kanteleen kanssa kivelle.
Ikiuneen vaipuneen arboretumin rauha miellyttää häntä. Raskinen käy kävelyillä sen poluilla ja puistoa halkovalla väylällä, jonka nykyinen omistaja UPM-Kymmene levensi äskettäin.
”Kyläläiset puhuvat siitä nyt UPM:n valtatienä. Pelkona on, että metsäyhtiö tekee ison hakkuun.”
Hevoshaan arboretum on Raskisen lähimetsä. Hän asuu siitä noin kilometrin päässä sijaitsevassa Taidekeskus Antareksessa, joka toimii Sippolan meijerin entisissä tiloissa.
Raskisen koti sijaitsee juustomeijerin henkilöstön ruokalan kohdalla. Saunan paikalla oli ennen lihavarasto.
”Ikkunoissa ei ole verhoja, sillä olen valon lapsi”, Raskinen sanoo ja naurahtaa.
Hän muutti Antarekseen kahdeksan vuotta sitten kerrostalosta Kouvolan keskustasta.
”Kuulin, että tänne remontoidaan asuntoja. Innostuin ja tyrkytin itseäni vuokralle.”
Raskinen ihastui Sippolan miljööseen. Vaihtelevaa maastoa, kumpuilevia peltoja kuin Toscanassa. Ja tietysti arboretum.
Meijerin viereisellä tontilla on Sippolan hovin uusrenessanssia edustava päärakennus, joka on Suomen suurin puukartano. Pitkään koulukotina toiminut rakennus on nyt peruskorjauksessa.
Raskisen yhdistetyn olo- ja makuuhuoneen ikkunasta näkyy kartanon pihan juustomänty. Kartanon juustomestariksi hankittu sveitsiläinen Rudolf Klossner keitti sen oksasta roikkuneessa padassa Suomen ensimmäisen emmentaljuuston vuonna 1856.
Samassa kerroksessa on Raskisen työhuone. Sen seinillä ja kaappien päällä on kanteleiden lisäksi muita puisia kielisoittimia: dulcimer, jouhikko, mandoliini.
”Kanteleitani en ole laskenut aikoihin. On niitä varmaan parikymmentä.”

Iitissä maatilalla varttunut Raskinen oli kymmenvuotias, kun hän tarttui ensimmäisen kerran kanteleeseen. Kotona oli sähköharmoni ja mummolla Lapuan urkutehtaan polkuharmoni, joita Minna oli soittanut siitä lähtien kun sormet ylettyivät. Ehkäpä siksi äiti ehdotti kantelekurssia.
”Parina kesänä opiskelin läheisellä Perheniemen opistolla. Kolmantena kesänä soitin jo opettajamme Mauri Saikon perustamassa Kanteleyhtye Pärhässä.”
Keikkaa pukkasi. 12-vuotias Minna nautti reissuista ja esiintymisestä, soittokavereiden seurasta ja taskurahasta.
Kiinnostus soittimeen syveni Kaustisen kesäkursseilla. Ammattimaisuus käväisi mielessä ensimmäisen kerran, kun Raskinen laittoi hakupaperit Sibelius-Akatemiaan.
”Aloitin syksyllä 1986, kun kansanmusiikkiosasto oli toiminut vasta vähän aikaa.”
Musiikin maisteriksi hän valmistui vuonna 1995 ja musiikin lisensiaatiksi 2006. Hän on esiintynyt lähes 40 maassa, työskennellyt Keski-Pohjanmaan konservatorion ja ammattikorkeakoulun kansanmusiikin lehtorina ja yliopettajana sekä Kaakkois-Suomen säveltaiteen läänintaiteilijana.
”Nykyisin olen freelancemuusikko. Ja säveltäjä, pedagogi ja organisaattori.”
Raskisella on ollut aina vahva tarve luoda uutta musiikkia kanteleelle. Hän on julkaissut kolme omaa levyä ja esiintynyt lukuisten muiden artistien levyillä.
Maasturinsa Raskinen osti sairastuttuaan pahaan autokuumeeseen. Takakontti on mukavan iso. Sinne mahtuu vaivatta iso konserttikantele ja sen pöytä.
”Keikkailusta 80 prosenttia on roudausta, 10 prosenttia virittämistä ja 10 prosenttia soittamista”, Raskinen kuvailee muusikon elämää.
Autossa soi Radio Vega, sillä Loviisan projektityön takia Raskinen elvyttää ruotsin taitojaan. Hän opettaa kanteleensoittoa ja kansanmusiikkia Kotkassa, Haminassa ja Kouvolassa. On arkaaisen musiikin kurssia, yksilötunteja ja aikuisten kantelekurssia. Oppilaiden ikähaitari on viisivuotiaista kahdeksankymppisiin.
Kantele on maailman monimuotoisin ja monipuolisin soitin, Raskinen arvioi.
Kieliä soittimessa voi olla viisi tai jopa 39 niin kuin Raskisen uusimmassa konserttikanteleessa.
Isoissa laatikkokanteleissa käytetään useita puulajeja. Yhden 5-kielisen Raskinen on tehnyt itse opiskeluaikoinaan lepästä.
”Kantele on rikas soitin, siinä soi koko maailma. Jopa hevibändit ovat käyttäneet kanteleita. Itsellänikin on efektilaitteita, mutta vierastan sellaisia efektejä, joilla kantele saadaan kuulostamaan pelkästään sähkökitaralta.”

Japaniin vietiin 90-luvulla suomalaista kulttuuria: pesäpalloa ja kanteleensoittoa. Minna Raskinen kiersi viisi viikkoa Hokkaidon saarella pitämässä työpajoja. Sen jälkeen hän on käynyt maassa useasti opettamassa ja konsertoimassa.
”Japanin-reissut sopivat mainiosti teeharrastajalle. Tein jo lapsena koivunlehdistä omaa teetä.”
Udmurtiassa sukulaiskansojen luona Raskinen on saanut reissata niin paljon, ettei häntä harmita, jos ei sinne enää pääse.
Britanniassa Raskinen on esiintynyt useasti, niin Tanssiteatteri Hurjaruuthin muusikkona kuin kiertueella kahden kitaristin, harpistin ja koran soittajan kanssa.
”Se on ihanimpia asioita, joita olen saanut tehdä. Minua ovat aina kiehtoneet kielisoitinten soundiyhdistelmät.”
Intiaan suuntautuneiden musiikkimatkojen muisteleminen saa Raskisen hymyilemään. Tuoksut, värit ja maut lumoavat. Hän työsti Keralassa Rinki-levyä, joka valittiin vuoden 2017 kantelelevyksi.
Maailmaa kiertäneelle Raskiselle suomalainen metsä on rauhoittumisen paikka. Metsässä hän marjastaa, lenkkeilee ja kerää sieniä.
”Ikinä ei tiedä, mitä löytää. Madottomasta leppärouskusta innostun mahdottomasti.”
Sienestysharrastus on äidin perua. Lapsuudenperheessä sieniä haettiin porukalla. Marjoja varten käsissä oli emalimukit. Minnalla, perheen kuopuksella, on viisi vanhempaa sisarusta.
”Heillä on normaalit ammatit”, Raskinen vitsailee.
Lapsena hän oli aktiivinen 4H-kerholainen ja harrasti kasvimaan hoitoa, vasikoiden kasvatusta ja männyntaimien koulimista. Lapsuudenkodissa oli itsestään selvää osallistua tilan töihin.
”Ei siihen erityisemmin pakotettu. Talloin heiniä kuorman päällä heti, kun kykenin. Opiskeluaikoinani autoin paalien ladonnassa. Nautin käsillä tekemisestä.”

Kymmenen vuotta sitten Raskinen lupasi opettaa ryhmää miehiä soittamaan kannelta, mikäli porukka saadaan kasaan.
”Nollasta lähdettiin liikkeelle, siis siitä, miten päin soitinta pidetään.”
Iso osa soitonopiskelijoista oli maanviljelijöitä ja metsänomistajia. Syntyi soitinyhtye Äijäkanteleet.
Kolmen kuukauden päästä yhtye soitti ensimmäisen keikkansa Raskisen perustamalla Lempo-festivaalilla. Sitä varten oli harjoiteltu neljä biisiä.
Seuraavaksi vuorossa oli tunnin mittainen oma konsertti. Tuli kulttuuripalkinto ja apuraha, jonka turvin joka äijälle hankittiin 6-kieliset kanteleet.
Jäähallikeikalla Karjalaisten kesäjuhlilla Kouvolassa estradilla olivat kaikki ryhmän 12 jäsentä, muutama suoraan Jukolan viestistä saapuneena.
Raskinen järjesti Äijäkanteleelle keikkoja myös Sapporoon ja Asahikawaan. Yksi biiseistä sanoitetaan aina juuri ennen esitystä, joten Japanissa kanteleiden ääressä lauleskeltiin Toyotoista ja Hondista.
Moni tekee kanteleen koulun puukäsitöissä, mutta sitten se jää pölyyntymään varastoon. Kannattaisi se kaivaa esille ja aloittaa soittoharrastus?
”Kyllä. Aina on toivoa.”
Ikä? 57
Kotipaikka? Kouvolan Sippola
Perhe? Sinkku
Työ? Muusikko, kouluttaja, kulttuurituottaja ja säveltäjä
Levyt? Paljastuksia (1995), Siivet (2008) ja Rinki (2017)
Harrastukset? Kuntoilu, jooga, vesijuoksu, sauvakävely, vihreä tee ja sienestys
Lempipuu? Koivu, nostalgisista syistä
Lempikappale? Tilanteeseen sopiva kansanmusiikkibiisi
Automusiikki? Peter Gabriel
Parhaat kesäfestarit? Kaustinen, Haapavesi Folk ja Jättömaa
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 5/2024.
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
